Vielä esiintyi sinä iltana sinisilmä neitonen, jonka kasvoista ei vieläkään ollut ennättänyt kesäinen päivettymys täydelleen hävitä, vaikkakin oli jo talvi solunut niin joulun lähelle. Hän kertoi kesäisiä muistojaan kotitalonsa karjamailta, jonka taloutta kuului olleen monena monituisena kesänä hoitamassa. Hän jutteli lehmistään ja lehmisavuistaan, hohisevasta petäjiköstä karjamajan viereisellä kankaalla ja ihanien iltahetkien vietosta mökkinsä kynnyksellä istuen ja ommellen ja lammen pintaan kuvastuvia lehtoja katsellen. Oli siellä ollut välistä ikäväkin, mutta ensi kesänä hän ei aikonut ikävöidä, kun ottaisi kirjoja mukaansa ja laulaisi täällä opistossa oppimiaan lauluja.
Kertomusta kuunnellessa meidän mielemme herkkenivät ja lämpenivät ja tavallista vienommasti me lauloimme:
Mull' laaksossa on koti armainen, miss' salojen tyyneys vallitsee. Siell' lintuset laulavat riemuiten, ja tuulonen lehdossa humisee ja puroset kirkasna välkkyilee, niin kirkasna puroset välkkyilee. Oi laaksoni! Riemujas muistelen. Oi laaksoni! Rauhaasi kaipailen.
Tämän kertomuksen täydennykseksi lienee tässä mainittava, ettei tämä sinisilmä kuulu enää senperästä olleenkaan kotitalonsa karjamajalla, vaan on muuttanut yhden kansanopistotoverinsa kotiin miniäksi.
Monta on näistä "esityksistä" — joiksi me niitä johtajan ehdotuksen mukaan rupesimme kutsumaan, vaikka ensin esitelmiksi nimitimme — painunut syvästi muistooni. Useimmat olivat aineensa valinneet kotoisilta aloilta, jotka olivat itseään lähinnä ja siis enimmän tuttuja ja rakkaita. Usea esitti opistossa opittua tai kirjoista lukemaansakin ainetta, varsinkin kevätpuolella, kun tiedonviljelys oli tullut enemmän omaksi. Ja esitysten perästä oli aina lopputehtävänä arvosteleminen.
Puheenjohtaja valittiin kuten keskustelutunneillammekin, usea oli jo merkinnyt paperille kohdat, joista aikoi muistuttaa — sillä muistutuksia ne enimmät arvostelumme olivat. Lopuksi antoi johtaja lausunnon, jossa ansiotkin otettiin huomioon heikkouksien ohella.
* * * * *
Ne olivat kuin varpusenpoikasten lentoyrityksiä nuo meidän esityksemme. Mutta nyt jälkeenpäin olen heistä usean nähnyt punakoin poskin ja säkenöivin silmin kansanjuhlissa ja iltamissa, seisovan seisovan puhujan paikalla, selittämässä kotinurkkiensa asukkaille niitä tunteita ja mietteitä, joita sydäntensä sisimmässä liikkuu.
Kuusikon vuokko.
Meitä oli melkein kymmenkuntainen joukko meitä kansanopistolaisia ja me ajoimme lumisten metsien sisäistä, sydänmaan poikki kulkevaa tietä joululomalle koteihimme.