Varhain aamulla olimme olleet jalkeilla ja opistolle olimme joulukuusen ympärille kokoutuneet. Johtaja, joka aina osasi löytää sopivan hetken kullan kaivamiseen sydämistämme ja aina mieltämme ihanteellisuuteen ylentää, oli kertonut meille joulukuusen vaiheista ja lausunut lopuksi:
— Mutta lieneepä muinen kuusta koristeltukin mitä tarkoitusta varten tahansa, niin sen puhtaus meidän mieltämme puhtauteen viitatkoon! Vihertäkäämme kasvavina kärsimyksissäkin kuin talven tuiskussa kuusi, ja toivon kynttilöitä kantakaamme!
Niin hän oli lausunut ja hänen reipas hymyilynsä ja nuo timantteina kiiltelevät sanat kuvastivat niin selvästi mieleen siinä reen laitaa vasten istuessa. Koko lähtijäisjuhlakin palautui muistoon niin lämpimänä ja kotoisena.
Samalla tuntui mielessä vähän kuin alakuloisuuden tapaista opistosta poispäin ajaessamme. Eikä sitä alakuloisuuden tapaista tahtonut saada täydelleen pois karkotetuksi tieto kotiin ja kotijoukon pariin pääsemisestäkään. Tuntui kuin olisi ollut siinä soutelemassa semmoisen lammin pinnalla, josta lähtevät virrat molemmille päin ja molempien virtojen varsilla olisi tuttuja kukkarantoja, ja tekisi mieli jakautumaan kahdeksi saadakseen kumpaakin virtaa myöten meloskella.
Mutta kun tuolta edelläkulkevasta reestä kajahtaa äkkiä reipas laulu, niin silloin se kaihontapainen ilmaan huiskahtaa. Äänensä antavat jokainen laulun vahvikkeeksi ja luminen metsä koettaa laulaa mukana. Mutta tottapa se metsä ei oikein osanne meidän uusia laulujamme, koskahan surumielisesti vetelee vähän jälelläpäin, kuin olisi kuulosteltava laulumme sanoja. Vaan kun meidän mielemme ovat nuoruuden riemua täynnä, niin näyttää metsäkin vanhat huolensa unhottavan ja riemuumme yhtyvän. Kuusoset niin kovasti vavahtelevat, että lumihyreet oikein lehviltä hankeen putoilevat… ja tienvartisimmat puut viskelevät välistä niskaamme suuria lumipalloja.
Laulaen, puhellen ja muuta melskettä pitäen me ajoimme poikki neljättäpeninkulmaisen sydänmaan, jossa ihmisasuntoa ei nähnyt muuta, kuin silloin tällöin pienoisen torpan. Kun lähenimme ensimmäisen kylän taloja, oli jo puolisenkymmentä tuntia pimeän aikaakin kulunut ja hepomme käyneet hikisiksi ja väsyneiksi.
Mutta ensiksi olikin siinä tien varressa vahvasti elävä talo, jossa kyllä sopi yösydäntä viettämään. Olivatpa talon asukkaat vielä vähäsen sukuakin eräälle pojalle matkueessamme, joka sekin oli oikeuttavinaan koko sisaruskuntaa siihen taloon yöpymään.
Ystävällisestihän nuo vastaan ottivatkin. Kamarihuoneisiin veivät suoraa päätä ja ainoat taloiset miehet, kaksi eukotonta veljestä, tulivat pakinata pitämään. Ainoa taloinen naishenkilö, veljesten sisko, meni piikojen kanssa kahvipuuhiin, käytyään ensin vieraille kättä pistämässä.
Vaikka tuon neitosen näinkin ainoastaan niin melkein vilahdukselta, huomasin hänen kasvoissaan jotakin niin erinäistä, että hän aivan ehdottomasti veti katseeni itseään lähemmin tarkastamaan. Hänen naurahduksessaan näytti olevan niin väkinäinen ja surunsekainen ilme. Kasvoistakin ja ruskeista silmistä aivan hehkumalla hehkui niin haikean heleätä kaihomielisyyttä, että heti tulin kuvitelleeksi hänen vuosikausia aivan riemun pisaratontakin elämää eläneen.
Puhe luonnollisesti siirtyi kansanopistoon. Veljekset näyttivät sen pitävän kohteliaana velvollisuutenaan, kun me olimme juuri sieltä tulossa, joshan lienevät muutenkin halunneet kuulla jotakin omin silmin näkijöiltä. Huomasin heidän ajattelevan jokseenkin nurjanpuolisesti kansanopistoa, vaikka eivätkään meidän kuultemme ruvenneet jyrkempiä tuomioita lausumaan. Kilvalla rupesimme kertomaan mitä kukin oli opistossa parhaimpana pitänyt.