— Sillä vanhalla ovat aina vuodet vähenemässä, lausui hän.
Ja hän saapui sinne, tuo viidettäkymmentään kulkeva, vahvaan sarkaan puettu isäntä, jolla olivat kädet työstä kovettuneet, luisevat kyntäjän kasvot, raatajan leveä leuka ja leuvassa harmahtava savolaisparta, mutta joka oli kuitenkin maamme hienoimpia miehiä.
Kun hän opistoon saapui, näytti hänessä olevan arkuutta melkein enemmän kuin yhdessäkään meissä muissa. Kuin vierastava lapsi tuntemattomassa kylässä, niin tarkasteli hän kaikkea näyttäen pelkäävän, että saapikohan siihen koskettaa. Ja kun hän jotakin sanoi, johtajalle ja opettajille etenkin, lausui hän sen niin tarkkaan tahkottuna ja punnittuna ja arasti nauraa hykerteli.
Vaikka me muut olimme jo täysin taloon kotiutuneet, näkyi hänen olennossaan vielä sittenkin semmoista arkuutta. Näytti kuin joku näkymätön käsi olisi ohjannut hänen pienimpiäkin liikkeitään, ettei hän milloinkaan sattunut toisten tielle ja että hänen kömpelyytensäkin tuntui niin miellyttävältä.
Hän ei koskaan koettanutkaan lausua sukkeluuksia, mutta kun hän jotakin rupesi puhumaan kääntyivät kaikki mielihyvällä häntä kuuntelemaan. Hänen suustaan tulevat sanat tiettiiu jo edeltäpäin ikäänkuin yksinkertaiseksi ytimeksi, jossa ei ole mitään ihmeellistä, mutta kuitenkin aina jotakin arvokasta.
Ja miten hartaasti hän luentotunneilla kuunteli! Usein täytyi kääntyäkseni ihaillen katsomaan hänen hartaan näköisiä kasvojaan, hartaampia kuin yhdenkään muiden. Ja jos luennoitsijan kysymyksiin ei kukaan muu olisi osannut selitystä antaa, osasi hän silloinkin useimmiten, — varsinkin, jos oli kysymys omien seutujen oloista.
Laskennossa ja piirustuksessa pääsi hän pian etevimmäksi väsymättömän hartautensa avulla. Teki oikein hyvää sydämelle, kun katseli häntä työpöytänsä ääressä, muun joukon keskellä, kymmenysmurtomain, muiden murtolukujen tai päätöslaskentojen numeroihin vaipuneena, eli toisilla tunneilla äidinkielen oikeinkirjoitussääntöjä itselleen selvittämässä.
Ja miten totisena, huulet vähän tavallista pitemmälle puristuneena, hääräili hän piirustustunneilla suunnitellen maatalousrakennusten tai huonekalujen kaavoja! Ajanmukaisen navettarakennuksen piirustukset laati hän huolellisimmin, kun sanoi jo kolmisen vuotta kyteneen mielessään uuden kivinavetan teettämisen taloonsa. Huonekalujen piirustukset hän myöskin kaikki jäljensi, sillä niiden sanoi hän olevan tarpeen talven pakkasilla ja pitkillä puhteilla. Hänen puhdetöinään kaupaksi tekemänsä huonekalut olivat jo ennestäänkin kaikkien halutut.
Maanviljelysluentojen aikana hänen kynänsä rapsahteli ja pyöri, sillä hän tahtoi säilyttää niistä edes pääpiirteet jälkeenkinpäin nähtäväkseen, että voisi niitä sitä tarkemmin noudattaa viljamaitaan uuteen kuntoon laittaessaan ja raataessaan uusia viljelysaloja suureen suohon, josta hän välistä puhui omistajan iloisuudella.
Kun hän noin taloutensa kaikenpuolisia parannuksia ajatellen puuhasi, olisi häntä ainoastaan silloin näkijä voinut luulla nykyisen vilkkaan aineellisen edistyksen orjaksi. Mutta toista luuli se, joka näki hänen laulavan, ottavan osaa keskusteluihin tai opettajain luennoista ihanteitten siemeniä sydämeensä kätkevän. Millaista lämpöä väreilikään silloin hänen karkeista kasvoistaan ja mitenkä hänen ruunisen harmaat silmänsä nuoruuden tuoreutta säteilivät!