Säännölliseen, iloiseen hyörinään ja pyörinään alkoi vähitellen yhä tiheämpään tulla semmoisia surunsekaisia juhlahetkiä, jotka sydämmestä alkunsa saivat, eivätkä sieltä huomattavasti ilmoihin päässeetkään. Tyttöoppilaat kuuluivat jonakin rauhallisena iltahetkenä opettajattarensa kanssa kahden kesken itkeä tihuuttaneenkin, mutta me miesväki emme semmoiseen tunteneet niin voittamatonta halua.
Ja vihdoin saapui lopettajaispäivä yksinkertaisine juhlatoimituksineen. Vieraita ei ollut monta eikä komeita juhlapuheita pidetty. Pitäjään rovasti piti rukoukset toivottaen siunausta talven työlle ja johtaja jäähyväispuheessaan kehotti vilpittömästi valoa kohden pyrkimään kotoisten askareitten lomassa, kehoitti koettamaan yhä laajemmalle katsoa, yhä kasvamaan ja kehittymään. Mutta kellään meistä ei ollut halua vielä sinä päivänä pois lähtemään. Me tahdoimme vielä kerran kokoontua yhteen ainoastaan toverien kesken, kokoontua viettämään viimeistä iltaa, laulamaan viimeiset laulumme yhdessä ja jäähyväissanoja toisillemme lausumaan.
Äänettöminä me istuimme kokouduttuamme opiston saliin auringon lasketessa ja illan hämärtäessä. Laulu ei ottanut oikein huuliltamme kaikuakseen ja unhottuneet olivat iltojemme rattoisat leikit.
Johtaja astui huoneestaan keskellemme. Hänenkin kasvoistaan kuvasti eron ikävä, mutta kuitenkin hän koetti hymyillä kuten ennenkin tullessaan keskellemme.
— Kyllä kaiketi me vielä laulaa voimme sanoi hän alakuloisen reippaasti ja asettui joukkoon istumaan.
Me lauloimme ja sitten taasen äänettöminä istuimme. Mutta se tuntui puhuvan tuo äänettömyys, tuntui puhuvan lämmintä sydänten kieltä, josta kauneimminkin lausutut sanat ovat ainoastaan varjoja.
Koettivat meistä muutamat tunteitaan lausuakin, mutta sanat eivät ottaneet kuuluviin tullakseen.
Eräskin tyttöoppilas nousi ja astui Lönnrotin kuvan eteen, joka oli luennoitsijalavan pöydällä päivällisen juhlan jäleltä.
— Hyvät toverit! lausui hän ja alkoi itkeä nyyhkyttää. — Hyvät toverit, lausui hän uudestaan ja pullahti täyteen itkuun. Nyt meidän — — täytyy — täältä — erota — — —. Puheen jatkoksi seurasi melkein äänekäs itku, ja hänen täytyi mennä paikoilleen istumaan. Meidän täytyi hänen puheelleen hymyillä, ja hän hymyili itsekin kyyneleittensä sekaan.
Saimme silloin vielä kuulla johtajankin meille viimeiset sanansa lausuvan.