Ajoimme tienviereisen talon pihalle, maksoin kyytimieheni, ja läksin taivaltamaan Oton kotiin, jonne kuului tieltä olevan matkaa kolmisen kilometrin verran. Lahden rantaa myöten oli mentävä, heilimöiväin ruispeltojen poikki ja lepikkojen halki kulkevaa kivikoista polkua.
Otto ei ollut kotona. Kuului menneen suolle karhitsemaan. Eilisaamuna oli jo lähtenyt ja aikonut nukkua yötä salopalstalla olevassa mökissä, ettei matkalla tarvitseisi suotta kuluttaa aikaa eikä vaivoja.
— Vai olette te Oton opistotoveri, tuumaili talon nuorenpuolinen emäntä, Oton veljen vaimo, minuun tirkistellen.
— Olenhan minä.
— Mitähän se oikein tuumaa, kun tulee.
— Ei nyt tiedä.
— Kyllä se on täällä odotellut.
— Eihän tuo sitten taas ruvenne riitelemään, arvelin.
— Miten riitelemään?
— Samoin kuin siellä opistossakin.