— Niin. Ja välistä kun sattuu sille tuulelle, huokasee hän juttunsa loppuun, että "kun saisi aina olla kansanopistossa!"
— Eihän sitä aina jouda opistossa olemaan, elämä vaatii eläjät tekemään jotakin työtäkin eikä ainoastaan oppimaan. — Puuhaako hän yhtä ahkerasti taloustoimissa kuin ennenkin? kysäsin.
— Voi toki! Paljoa tyytyväisempiä häneen olemme kaikki. Isäukkonsakin on oikein hyvillään hänestä, vaikka ennen niin opistoon menoa vastusti. Välistä hän hukkuu niin kirjoihinsa, kirjoituksiinsa ja muihinsa, ettei tahdo muiden ruokalevolta noustua muistaa lähteä työhönsä oikealla ajalla. Mutta ei häntä isänsäkään tahdo hennoa muistuttaa, ja isänsä sanoikin kerran, että "ei hän tahdo iletä koko pojalle työtä neuvoa, sillä paremmin se sopisi isännäksi kun minä." Mutta sitten kun hän kirjoistaan selviää, niin siinä alkaa ura auveta. Enemmän hän ennättää tehdä sittenkin kuin muut ja kaikki niin sirosti ja täsmällisesti. Työväkeä hän on aina neuvomassa ja ojentamassa, eivätkä ne edes häneen suutukaan kun hän osaa melkein niin kyselemisen tapaan arvella, etteikös noin ole parempi.
Emännän kasvoista loisti niin paljasta päiväpaistetta, kun hän Ottoa kehuskeli.
— Kirjoituksiinsa — sanoitte. Mitä hän kirjoittelee?
— No, hänellähän on jos senkin seitsemiä puuhia. Toissakevännä kun tuli opistosta, rupesi hän puuhaamaan nuorisoseuraa, eikä antanut koko kylän nuorille ei hengenrauhaa, ennenkuin sai sen seuran. Ja sanomalehtiinkin on hän täältä kirjoitellut, että ihmiset alkavat oikein pelätä. Sanovat, etteihän tässä tiedä milloin sitä kukin kohdastaan joutuu sanomalehteen.
— Onhan se hauska, ettei ole poika opistossa ollessaan turmiolle tullut, arvelin.
— Ei toki, eikähän tuolla näy kukaan laiskistuvan, jos ei ole laiska ollut jo ennen menoaan. Santalan Tiinakin — tuolta järven takaa —, joka ennen oli niin olevinaan, ettei mihin panna, on tänä kesänä ollut paljon ahkerampi ja elävämpi. Keväällä hän oli ensimmäisinä päivinä ollut kuin ei maailmassa olisikaan, oli kävellä huipotellut kuin haamu ympäri metsiä, istuskellut järven rannalla ja aina itkeä tihauttanut. Mutta sitten oli kerran päätään puistanut, mennyt lehmiä lypsämään ja kaikkiin talousaskareihin ja siihen oli uiveloisuus haihtunut. Itse kertoi hän, että kevätkesällä oli ruvennut aittojen ja tuvan väliin pistävä pellon kulma näyttämään niin rumalta. Silloin oli mennyt siitä kiviä poimimaan, ja kun aina olivat kivenmukulat sieltä silmään paistaneet, oli hän kivennyt melkein puolen peltoa.
— Onko hänkin nuorisoseurassa?
— Voi voi, etunenässä toki! Hänhän se on sinne muitakin tyttöjä kuskannut.