— No mutta…
— Sormukset jo toi Otto kaupungista ja odotetaan vaan…
Minulta jo loppuivat vastaväitökset. Tuommoiset uutiset toki saavat pian miehen hyväksi tuuleksi aivan kokonaan.
— No, eihän se nyt semmoinenkaan niin hulluinta ole, taisin arvella.
— Eipä toki, ei mitenkään? Semmoisen hyvän toverin hyvinkin mielelläni ottaisin emännän virkaa jakamaan.
Keskustelun aikana oli emäntä asetellut kupit pöydälle. Hän toi siihen piian keittämän kahvipannun ja kahvia juodessamme kehuskeli hän Ottoa, kun näki sen minua huvittavan. Ja huvittavan se näkyi häntä itseäänkin.
Kahvin juotua menin kesantopellolle, jossa vanhempi veli oli kyntämässä vasta ojitetuilla sasoilla.
— Johan teilläkin on ruvettu peltoja ojittamaan.
— Johan sitä. Se Ottohan se viime kesänä rupesi sitä kihnaamaan. Alkoi tinkiä ja tinkiä, isäukko tinki vastaan, eikä sanonut kaikkiin semmoisiin ajan eikä varojen riittävän. Mutta Otto kun selitti ja selitti, luki kirjoistaan ukolle ja muisteli maanviljelyksen opettajan kansanopistossa antamia neuvoja, niin antoi hän kuitenkin kaivaa pari ojaa kesantopellon reunamalle. Maan povesta perkatun väkevän mullan kohdalla kun on nyt paljon parempi ruis kuin muualla, sai Otto aivan tinkimättä tänä kevännä ojittaa koko kesannon. Eikähän meillä ole mitään häntä vastaan väittämistä. Vaikka on nuorin mies talossa, emme me oppimattomat osaa muuta kuin antaa hänen mullistaa mielensä mukaan.
— Eipäs sitä sankaria ala sieltä kuulua, arvelin.