— Eipähän ala. Kyllä kaiketi se on saanut siellä suon karhituksi, mutta mitä lienee tuohtunut mylvimään. Se käytti siellä suonviljelysneuvojaakin keväällä, mitähän nyt ruvennee auttamaan.
Mutta kun me siinä vanhemman veljeksen kanssa keskustelimme, kuului veräjäpuitten romahdus kujasten suulta. Ottopoika talutti veräjästä heponsa, pani veräjän kiini ja hyppäsi jälleen selkään. Menin häntä vastaan.
— Mi… sinäkö… mistä sinä… Koppina kimposi hän heponsa selästä, ryntäsi kiini ja nujuutteli hartioistani. Nujuutin myöskin puolestani.
Vihdoin heitti hän irti, meni melkein sylen päähän ja katsoi kuin kummitukseen.
— Ja että sinä todellakin täällä!
— Muistahan nyt toki lähteä kotiisi asti.
Hän ei sitten puhunut mitään, enkä minä puhunut mitään. Me molemmat vaan nauroimme kuin tytöt ja tarkastelimme toisiamme. Ja hänen laihahkoista kasvoistaan loistivat samat silmät, jotka minä niin hyvästi muistin opistossa olomme ajoilta ja jotka olivat niin kauniisti kimallelleet hänen tehdessään nasakoita väitteitään keskustelutunneilla. Hän oli yhtä pieni kuin silloinkin, melkein päätä lyhempi minua, ja näytti vähän laihtuneen.
— Joko sinä olet täällä ollut kauvankin?
— Äsken tulin vasta.
— Enkä minä tiennyt, että sinä… Siellä karhittuani rupesin vielä suota juurimaan hevosen syödessä. — Tästä onkin kohta kokolle lähtö. Tietysti sinäkin lähdet?