— Miksikäs ei, myönsi Mikael. Mutta jätä sinä lemmenlirkutuksesi, jollaisia taanoin minulle näytit, ja rupea suomalaisia virsiä laatimaan. Ainakin Hän, joka ymmärtää kaikkein mielen, kuulee myöskin suomenkielen.
— Onhan isä itse jo laatinut virsiäkin!
— Vähät ovat minun virteni. Olisi saatava suomalainen virsikirja, kuten
Martinus tohtori on saksaksi laatinut. Ja paljo siihen tarvitaan.
— Antaahan ajan kulua, kyllä työllesi jatkajia nousee, lohdutti isä Mathias. Kuulen jo, että veli Paulus jatkaa historian muokkausta ja että Jaakosta kenties varttuu suomalainen virsiseppä. Martti herra Tukholmassa taasen kääntää suomeksi lakeja, niin että oikeusistuinkin tulee lähemmäksi kansaa. Ja tiedättekös mitä! Kuninkaamme pojat opettelevat myös suomea, varsinkin Juhani prinssi, josta kuninkaallinen isänsä kuuluu aikovan Suomen herttuaa. Kuka tietää, jos Suomi vielä kerran kohoaa tässä maassa kaiken hallinnon ja lainkäytön valtakieleksi!
— Ja sivistyksen valtakieleksi! huudahti Jaakko Finno, nuori runoniekka. — Miksei sulosointujen suomenkieli kerran saattaisi kohota sellaiseksi kieleksi, jota tajutaan ja osataan kautta maailman, kuten nyt latinaa!
Toiset hymähtivät, niinkuin hymähdetään unelmille, jollaisia saattaa syntyä ainoastaan nuorukaisen irtaimessa mielessä, mutta jotka rohkeudessaan ovat usein niin suloisia kuulla, sentähden, että ne nuoren mielen hehkuva rakkaus siivilleen nostattaa.
"Se Wsi Testamenti" kainalossaan saapui isä Mathias seuraavana päivänä Henrik Pakilan haahdelle. Henrik vanhus oli suorittanut asiansa hänkin, ja haahden kokka käännettiin jälleen kohden kotirantoja.
Niinkuin muinen vaellettiin pyhiin, niin oli isä Mathias vaeltanut Mikael maisterin luo. Ja elähyttävää oli kohdata uuden hengen lietsojaa, saman hengen, josta hänkin oli löytänyt elämänsä lämmön. Mutta ei vanhuksen ilo ollut varjoton. Syvästi huolissaan huokasi hän ajatellessaan uranuurtajan kohtaloa maassa, jossa hän sai seista niin melkein yksin. Katolisessa muodossaankaan ei kristillinen hengen viljelys ollut täällä vielä syvälle juurtunut mieliin; pelkkää tehotaikaa oli täällä uskonto menoineen, ei vain syville riveille, vaan herrasluokallekin melkein järjestään. Sai siinä kauan odottaa kukan puhkeamista, kun kasvi tuskin oli juurtunutkaan.
Kotimatkalla isä Mathias sairastui. Hän luuli ensin olevansa vain vähän merikipeä. Mutta maihin päästyäänkään ei hän toipunut, päinvastoin joutui vuoteen omaksi. Näytti melkein siltä, kuin Mikael Agricolan kannettava taakka olisi ollut liian raskas hänen kuullakseenkin, vanhan, heikon miehen.
Samana kesänä kirkonpaimen Mathias West kuoli. Mutta hänen messu- ja käsikirjasuomennoksensa jäi jälkimaailmallekin säilyttämään harrasmielisen miehen muistoa.