Raumalaiset ryhtyivät heti puuhiin saadakseen Martti herran Tukholmasta papikseen. Martti herra oli hyvin taipuvainen tulemaan kotiseudulleen, mutta vierähti vuosikausi ennenkun hän pääsi muuttamaan.
Keväällä hän saapui, muutamia päiviä myöhemmin raastuvan Vappu-kokousta, jossa entiset pormestarit ja raatimiehet oli taasen kylänisiksi julistettu. Kirkas oli päivä ja kuulea, taivas korkea ja sees, kun Martti herra laski Pakilan laivalla laituriin.
Pakilaan hän ensiksi yöpyi. Ja seuraavana päivänä lähti hän ensi töikseen Henrik vanhuksen kera luostaria katsomaan.
Siinä virran rantaäyräällä, vanhasta luostarikirkosta hiukan erillään, oli luostarin kivinen koulutupa. Siinä hän oli harmaa veljiltä poikasena saanut ensimäiset opinalkeensa. Pahnat oli lattialla niinkuin silloinkin, mutta tupa oli tyhjä. Hänen itsensä oli siinä ruvettava porvarien lapsia opettamaan.
Koulutuvan ja kirkon välissä oli kapea sola, ja siitä solasta vei ovi sakaristoon. Martti herraa halutti hartaasti nähdä tuttua kirkkoa sisältä ja poikasena hänelle rakkaiksi käyneitä pyhimyskuvia kuorin tähtiholveissa. Etenkin muisteli hän haluisella kaiholla ihanaa kuvaa neitsyt Marian kuolemasta. Hän näki niin elävästi mielessään, miten siinä kaikki kaksitoista apostolia, maailman kaikilta kulmilta kokoontuneina, polvistuivat autuaasti uinahtaneen pyhän neitsyen ruumisarkun ääreen. Mutta arkku oli tyhjä. Pyhä neitsyt oli sieltä otettu taivaasen, jossa taivaallinen isä otti hänet laupiaasti vastaan ja pyhien parvi tervehti häntä ylistyslauluin ja kantelein ja huiluin, ja enkelit suitsuttivat pyhää savua ja lukivat elämänkirjasta. Se oli sitä vanhaa madonnan palvontaa, joka oli jo hyljätty, mutta hellyydellä näitä lapsuutensa ihanteita sentään muisteli luja uuden opin mieskin.
Mutta ei hän päässyt Pyhänristin kirkkoon, sillä Matz vouti oli ruununvilja-aitaksi muutetun pyhätön avaimet ottanut mukaansa Köyliönsaarelle. He kulkivat sentähden pitkin kirkon seinävartta entiseen harmaaveljien konventtiin, joka oli kirkon länsipäässä.
Koleaa oli muutenkin näiden paksujen kivimuurien sisällä, mutta lähemmäksi sydäntä toi ikävystyttävän tunnelman kuihtunut leski, joka eli siellä yksin lapsineen. Lapsista pari nuorinta täytti vielä tuskin kymmentäkään, ja he olivat isän turvan menettäneet.
Pakilaan palattua alkoi sentähden Martti herra tuumia, etteiköhän ollut paras antaa isä Mathiaan lesken ja lasten edelleen asua rauhassa luostarissa. Hän tahtoi mieluummin majailla muualla.
Pakilassa oli myös toinen tupa kylmän porstuan vastapäätä ja kamarikin porstuan pohjassa. Miten siitä tuumittiinkin, päätettiin lopulta, että Martti herra ottaisi toistaiseksi asuntonsa Pakilan toiseen tupaan. Se oli kunnossa vieraiden varalta, ja sinne saattoi asettua muitta mutkitta.
Paljon oli alussa työtä uudella papilla. Koko vuoden aikana syntyneistä lapsista oli kastettu tuskin ainoatakaan. Ja lasten kastaminen, vaikkapa sen tekikin tukuittain, ei ollut mikään ohi mennen pyöräytettävä temppu vanhanaikaisine kaunistuksineen. Siihen kuuluivat vielä melkein kaikki ne manaukset ja loihdut, jotka kirkkoisät olivat harmaassa muinaisuudessa säätäneet; lasten kasvoihin oli tehtävä ristinmerkit, annettava suolaa suuhun, puetettava valkeihin vaatteihin ja pantava palava kynttilä käteen, vaikka käsikirjan mukaan sentään sai kastaa ilman näitä taikatemppujakin. Aviopareja oli myös, kun nyt oli taasen saatu vakinainen pappi, vihittävinä tavallista enemmän, olipa ruumiitakin pistetty vain valehautaan odottamaan papinsiunausta. Koulua pitämään ei Martti herra aikonut ryhtyä ennen syksyä, mutta sittenkin oli hänellä työtä niin, ettei ehtinyt lainkaan ryhtyä kaupunginlain suomentamiseen, joka hänellä Maanlain käännöksen valmistuttua oli ollut aikeissa.