Seurasi hetken juhlallinen äänettömyys. Sen aikana tuli nuori Henrik tupaan, suljettuaan puodin yöksi. Kysellen ja ounastellen katseli hän vanhempiin porvareihin, jotka olivat vaipuneet niin oudon vakaviin mietteihin.
— Niin, katkaisi lakipappi jälleen äänettömyyden. Yleisen lain turvaaman omistusoikeuden pyhyyden lisäksi kuningas tässä vielä erikseen vakuuttaa teille oikeutenne niin taloihin ja muuhun omaisuuteen kuin itse maaperäänkin, jolla talonne seisovat.
— Tontit ovat meidän ikuista omaisuuttamme! huudahti Simo Sonkki.
— Ei vain tämän, vaan kaikkien tulevainkin kuningasten aikana, selitti
Erik Tyrvä.
— On sula vääryys koettaakaan saada meitä niiltä siirtymään! huudahti
Uolevi Kukko.
— Ja ajaa meidät kodeistamme kylmään metsääni lisäsi vanha Henrik
Nurkka, joka eli perheineen hiljaista ja kunnioitettua elämäänsä
Naulamäen kulmalla hänkin.
Huudahduksia olisi saattanut sadella kuinka kauan tahansa, jollei
Henrik vanhus olisi niitä keskeyttänyt.
— Mitä meidän on tehtävä? kysyi hän vakavasti.
— Niin, mitä? kajahti neuvotonna vastaan niin sanoin kuin ilmein.
— Mitäs muuta kun paiskataan paperit kuninkaan herroille vasten naamaa ja sanotaan, että menkööt muille markkinoille! remautti Päsä-Heikki suupieltään murtaen.