Mutta eiköhän siihen arkuuteen ollut muitakin syitä? Tuli hänelle toisinaan mieleen sekin, että ne olivat tullivapaan porvarin lapsia nuo, niillä oli talot ja laivat, ja hän oli vain toisen laivuri, vesilintu, jolla itsellään ei ollut pesävarpuakaan. Mutta enimmän arastutti se, että Pakilan nuoret olivat käyneet isä Mathiaan koulua, osasivat lukea piirrokset ja painokset; hän oli poikasena käynyt koulunsa pitkin kujasia ja osasi lukea vain meren vaahtopäitä aaltoja. Ne viskelivät venskaakin nuo, niin että Heikka tuli helposti toimeen porvoolaisen ruotsittaren kanssa; hän oli meriretkillä oppinut vain joitakin vaivaisia ruotsien ja saksojen sanoja. Mihinkäs hän pystyi lukijain parissa, hyvä niiden oli tasaisen ylävästi astua edellä, hän sai lupallakorvin vetelehtiä jälestä.
Mutta miksei tuon porvoolaisen tytön ympärillä sittenkään tuntunut samallaista aitaa olevan? Sattumalta juolahti se ensin Pietarin mieleen, mutta sitten kiintyi hän vertaillen tarkastelemaan molempia tyttöjä. Elina kulki ja liverteli ilakoiden ruotsiaan nuoren Heikan rinnalla, joka hänkin näytti saaneen entistä eloisampaa joustavuutta ylävään tasaisuuteensa. Takaraivolla oli tytöllä luokanmuotoinen hiussykerö, jollaisia Pietari oli muutama vuosi sitten nähnyt vain herrasnaisilla Saksan kaupungissa, ja sen peitti poimutettu sykerönverho, juuresta kietaistu punapintelillä hämähäkin vyötärölle. Alituiseen tämä luokka oli liikkeessä niskalla, kodikkaan pehmeästi aaltoili vihertävä puku vartalon notkeilla, solakan pyöreillä muodoilla, ja alituisessa liikkeessä olivat kädetkin, niin että liehahtelivat vain väljät, halkonaiset hihat.
Marketan tyyntä tasaisuutta taasen näytti ikäänkuin pitelevän pystyssä ja tukevan siniharmaa sarkaviitta, joka melkein suorana laskeutui hänen leveähköä vartaloaan verhoten olkapäistä polviin, niin ettei sen alta paljoakaan näkynyt puna- ja vihreäraitaisen säkyläishameen helmaa. Tummanruskeaa tukkaa piteli otsalta punatimppi, mutta takana suortuvat tyynesti laskeutuivat hartioille, ja käsivarrellaan kantoi hän valkoista verkaa siltä varalta, että pää tarvitsisi verhoa syyssateissa. Oikeastaan nämä valtoimet, punatimpin otsalta pitelemät hiussuortuvat olivat Pietarille tuttuuttaan rakkaat, samoin kuin Marketta itsekin oli hänelle rakas. Mutta ihmeellistä oli, että hän Markettaa katsoessaan tunsi sellaista arastelua. Elina ei ollut hänelle mitenkään erikoisemmin rakas, mutta sittenkin tunsi hän pelkkää hyvää mieltä tämän eloisuutta nähdessään.
Niin katsellen ja vertaillen kulki Pietari toisten jälestä Suurturua ylöspäin yhä harvenevassa markkinaväen vilinässä. He olivat jo joutuneet pitkulaisen turun yläpäähän, jossa vasemmanpuolisen puotirivin nurkalla seisoskeli melkoinen joukko markkinaväkeä. Sen keskeltä kuulivat he melkein lapsenäänellä huudettavan:
— Aapiskirja ostakaa, Uskonalku ostakaa, Rukouskirja ostakaa!
Edellimäisetkin poikkesivat tämän ihmisryhmän luo. Tytöt jäivät vähän syrjempään, mutta Henrik työntäytyi joukon keskustaan. Siinä seisoi teini, edessään kori täynnä kirjoja. Henrikin käteen sattui ensin "Abckiria" ja "Alcu Opista uscoon", jotka olivat päällimäisinä. Ne olivat hänelle tuttuja kukkasreunaisine nimilehtineen, sillä juuri niistä isä Mathias oli heitä opettanut lukemaan, häntä ja Markettaa.
— Osta pois! kehoitti teini, ottaen kirjan kumpaankin käteensä. — Tästä oppii kirjalle, tässä on sitten uskonopin alkeet.
— On nuo jo luettu, virkkoi nuori Henrik pää taiten kallellaan.
Toiset katsoivat häneen juhlallisesti, katsoipa itse kirjakauppiaskin. Mutta heidän kasvonsa saivat arkisemman ilmeen nähtyään, ettei mies ollut puettu papiksi eikä ritariksikaan.
— Entäs tämä? kysyi teini, kaivaen altapäin paksumman kirjan, jonka ostajat nähtävästi olivat harvinaisempia. — Sen kun lukee, tietää yhtä paljon kuin pappi, pahaa pappia enemmänkin, kehaisi hän.