Henrik otti sen katsellakseen. "Rucouskiria Bibliasta", luki alkulehdellä. Sitten seurasi samalla lehdellä parikymmenrivinen Michael Olavi Agricolan tervehdys "uskollisten, pyhäin ja jumalallisten suomalaisten, hämäläisten, pohjalaisten ja karjalaisten papeille, saarnamiehille ja koko yhteiselle seurakunnalle eli kansalle" ja vanhaan hyvään tapaan alamainen ylistys "Kristuksen kihlatulle rouvalle, kauniille morsiamelle, puhtaalle neitsyelle ja taivaalliselle kuningattarelle." Seuraavilla sivuilla näkyi olevan lyhempiä ja pitempiä rivejä, siis runoa, sitten hengellistä ja maallista tasapitkissä riveissä.
Kirja alkoi kiinnittää Henrikin mieltä. Hän oli sen nähnyt ennenkin isä Mathiaan pöydällä ja silloin jo aavistanut, että se mahtoi sisältää syvempiä opin salaisuuksia kuin aapinen ja katkismus.
Mutta porvarispukuinen nuorimies, joka sanoi kirjoja lukeneensa ja niin ymmärtävän näköisenä selaili kirjoista suurinta, oli tuonut ne toisillekin ikäänkuin lähemmäs. He tuppautuivat tukulla luo ja tarttuivat aapisiin.
— Mitä se tuo merkitsee? kysyi muuan maalainen osoittaen nimilehden ensi kirjaimia.
— A siinä on ensin, sitten b ja c, selitti teini. Ne ovat puustaveja.
— Vai puusauvoja, tuollaiset! ihmetteli mies.
— Miten niillä lähdetään taipaleelle?
— Papilta ensin vähän kysäisee, kyllä hän opastaa uralle.
Kun mies punoi yhä neuvotonna päätään, alkoi teini selittää tavausharjoituksista, miten lukeminen käy. Mutta ei siihen ollut markkinaturulla aikaa, toinen mies tuli keskeyttämään.
— Minun poikani on aikonut vähän niinkuin porvariksi, tuumi hän arastellen ja raapaisi sitten korvallistaan. — Mutta ei niistä talonpoika oikein tiedä heidän tikapuistaan, joita myöten on kiivettävä. Mahtaisivatkohan ne puusauvat auttaa?