Siihen ei kukaan tiennyt mitään keinoa. Ja Henrik vanhus puki yleisen neuvottomuuden sanoiksi:
— Niin, tämä on pulmallinen asia.
Neuvotonna istuessaan porvarit tuontuostakin loivat katseensa lakipappiin. Hän piti sen kehoituksena, mietti tarkoin ja virkkoi vihdoin.
— Minusta, jollette nimittäin tahdo lähteä kodeistanne ja asuinsijoiltanne, näyttää parhaalta keinolta, että levollisina ja järkähtämättöminä pysytte paikoillanne ja vetoatte oikeuskirjaanne niin usein kuin oikeuttanne tahdotaan järkyttää. Sillä oikeus on puolellanne, ja jos väkivaltaan vastaanne ryhdytään, ei syy ole teidän.. Ja uskon muuten lujasti, että ikuinen oikeus on aina perivä voiton ennemmin tai myöhemmin.
Nämä sanat nostattivat porvarien silmiin kirkastuksen kajon. He huusivat niille pontevan hyväksymisensä, ja oikeuskirjan esittäminen huomisessa kokouksessa jätettiin Henrik pormestarin tehtäväksi. Pakilan porvarit ja Martti herra poistuivat, ja Pakilan väki jäi tupaan omilleen. Martta muori alkoi laittaa illallista, Marketta ja Hilappa tekivät käsitöitään. Nuori Henrik istuutui rahille pöydän eteen ja silmäili isäänsä kyselevin katsein.
— En päässyt, virkkoi hän, oikein selville, mitä on tekeillä.
— Meidät aiotaan, puuskahti isä, muuttaa kodeistamme pois kylmään metsään!
— Mihin?
— Johonkin Porvoon ja Tammisaaren välimaille, johon on määrätty perustettavaksi uusi kaupunki.
Nuoren Henrikin kasvoille lehahti puna.