— Porvoon lähelle siis? kysäisi hän.
— Niin, jos sitä on olemassakaan.
— Kuinka niin?
— Heidän on määrä muuttaa heidänkin ja ovat kuulemma suostuvaisia. Lähempänä ovatkin, eivät joudu kauas etumaistaan ja outoihin oloihin, kuten me.
Nuori Henrik tuskin kuuli muuta kuin sen, että heidän oli määrä muuttaa heidänkin. Ja Elina, kaukorannan hilpeä impi, oli muuttava mukana! Hän näki sielussaan vain tämän tuhansien unelmien kirkastaman kuvan, ja ruusuinen hohde levisi siitä koko uuteen kaupunkiin, mihin se sitten mahdettiinkin perustaa.
Isä katseli oudoksuen hänen kasvojaan ja näki hänen silmiensä ikäänkuin verhoutuvan ja niiden katseen uppoavan syvemmälle piiloon. Hänen sielunsa näytti ikäänkuin lentävän kauas pois, ja hän istui siinä, niinkuin ei tietäisi eikä välittäisi mitä hänen ympärillään tapahtui. —
Mutta poistuneiden porvarien joukosta erosi Päsä-Heikki heti portista kadulle päästyään. Erosi kaikista muista, mutta Sukan Simosta ei päässyt eroon. Tätä peloitti kovasti toisten porvarien aikomus ruveta mistään huolimatta niskoittelemaan kuningasta vastaan, ja hätäisin katsein oli hän vilkunut Päsä-Heikkiin, jolla oli havainnut olevan jotakin erikoista mielessään. Se ei ollut ottanut osaa koko loppukeskusteluun, oli vain yksikseen suipistanut huulensa ikäänkuin äänettömään vihellykseen.
Sen täytyi merkitä jotakin. Ja hän hiipi nyt Päsä-Heikiltä puoleksi kuiskaten kysymään:
— Auttavatkohan niiden aikeet?
— Tuskinpa vain, vastasi Päsä-Heikki suupieli riipallaan.