— Tämä on selvää tottelemattomuutta ja kapinaa, jollaista kuningas ei jätä rankaisematta, murahti Niilo herra Henrik laamannille niin ääneen, että lähimmät porvaritkin se kuulivat.
Henrik laamanni teki hänelle kärsimättömän liikkeen ja tuijotti uteliaasti paperiin, joka oli Henrik pormestarin kädessä. Se oli varmaankin sama, josta eilisiltainen luikkari oli puhunut.
— Sitä paitsi, jatkoi Henrik vanhus, on kuningas tällä oikeuskirjalla vakuuttanut meille ikuisen omistusoikeuden asuinsijoihimme, jotka yhteisesti olemme kahdellasadalla unkarinkultaisella ostaneet.
Hän ojensi paperin laamannille, joka luki sen tarkoin. Sitten kääntyi laamanni Niilo herran puoleen ja keskusteli neuvotonna hänen kanssaan. Niilo herra vastaili hänen totisiin huomautuksiinsa melkein kiukkuisin elein, mutta kummankaan sanoja eivät porvarit kuulleet. Erimielisiksi he näkyivät lopulta jäävänkin, laamanni teki ilmeisesti päätöksensä ja Niilo herra koki sitä yhä kiihkeästi kumota toisen pudistellessa päätänsä.
— Tulen esittämään kuninkaalle toivomuksenne, joka oikeudellisesti katsoen ansaitsee tarkkaa harkintaa, lausui laamanni porvareille. — Mutta kehoitan teitä ajattelemaan omaa etuanne. Sillä epäilemättä teille tulee paljon paremmat kauppamahdollisuudet uudessa kaupungissa, jolla on niin edullinen asema ja täydet oikeudet kauppaan ulkomaiden kanssa kaikilla niillä tavaroilla, joita yleensä on lupa viedä maasta.
Hän tuskin ehti lopettaa, kun Niilo herra, joka oli itse omin käsin tottunut ohjastamaan ja kurittamaan alustalaisiaan, kivahti:
— Ja muistakaa ennen kaikkia, että niskoittelevia alamaisia on rangaistus kohtaava! Hänen majesteettinsa on itse siitä muistuttanut meille antamassaan valtakirjassa.
Herrat poistuivat. Muutaman tunnin kuluttua lähtivät he purjehtimaan kohden Ulvilaa, viemään kuninkaan käskyä sinnekin. Lähtiessään ottivat he Jussoilan Juntin luotsikseen läpi Raumanmeren sokkeloisen rantasaariston.
Mutta raumalaiset porvarit ryhtyivät arkisiin askareihinsa kuten ennenkin.