"NISKOITTELEVA JOUKKIO".
Kuten ennenkin ahersivat raumalaiset arkisissa askareissaan. Tekivät kauppoja puodeissaan, kyntivät peltojaan, niittivät niittyjään ja käyttivät karjaansa laitumella, kävivät väliin nuotalla Lajonlahdella ja heittivät verkkojaan saarten salmiin, tekivät kaupparetkiään Keminsuulle ja markkinain aikana Tornioonkin ja muihin Pohjanlahden satamiin, välittäen sieltä tavarain vaihtoa Turkuun ja Tukholmaan, jopa salavihkaan saksalaisiinkin kaupunkeihin.
Kuten ennenkin.
Ja kuitenkin oli heidän toimillaan ja koko arkisella elämällään niin erilainen leima. Oli melkein äkäistä täsmällisyyttä ja samalla ikäänkuin jaloa ylevyyttä heidän kaupanteossaan yksinkertaisten maalaisten kanssa. Hartiavoimin ajoi kyntömies auransa tuttuun ruokamultaan, ja melkein tuimasti hiipoi niittomies heinää viikatteellaan. Kaikkien tointen yllä väikkyi tunto, että oltiin vieraita lähtiämiä tutuilla tanhuilla ja rakkailla kotipihoilla. Mutta se herätti mieliin sitä hellemmän ja kiinteämmän rakkauden näihin tanhuviin, ja niihin pureuduttiin, niinkuin hukkuva tarraa kiinni lautaan, josta meren aallot häntä irti kiskovat. Tuima oli ilme ja ankara ainakin kaikkien eturivin porvarien kasvoilla.
Mutta tähän synkkyyteen ilmestyi ikäänkuin ilon ja lohdutuksen kirkastus, kun saapui sanoma, että ulvilaiset olivat tehneet tenän hekin puolestaan. Kukaan tuskin ajatteli, että se millään tavoin tukisi raumalaisia heidän aiheessaan pysyä paikoillaan, mutta sittenkin se tieto heitti valoisan toivon kajon siihen ahdistuksen tunteeseen, mikä ajattelevia raumalaisia pyrki painamaan heidän hiljaisessa taistelussaan kotiseutunsa puolesta.
Kesä kului kulumistaan odotuksen jännityksessä, mitä oli tuleva. Muutama kuukausi meni kuulumatta asiasta mitään. Sitten kävi Matz vouti, tietenkin ylempäin käskystä, tiedustelemassa, olivatko he vieläkään oppineet ymmärtämään omaa parastaan. Hän sai vastaukseksi, että raumalaiset tahtoivat pysyä kotikylässään. Uhkaillen lähti Matz vouti tiehensä.
Kului taasen kuukausi, ja kesä alkoi kallistua syksyyn. Raumalaiset korjasivat viljan pelloiltaan ja alkoivat puida uutisviljaa leivikseen ja toivoivat ainakin siksi kesäksi pääsevänsä rauhaan.
Mutta ei. Syyskuussa saapui taasen kuninkaan laiva, ja laivalla saapui
Henrik laamanni, tällä kertaa yksikseen.
Kuninkaan laivaan oli Jussoilan Juntti päässyt vakinaiseksi laivuriksi, niin oli voimakas ja reima mies miellyttänyt herroja edellisellä matkalla, jolloin oli heitä Ulvilaan luotsannut. Ja se tapaus kiinnitti niin raumalaisten mieltä, että Henrik laamannin saapuminen oli vähällä jäädä varjoon. Ja olevinaan olikin kovanyrkkinen mies, hänen ennen liian repäisevä käytöksensä oli saanut paljon hillitymmän uljuuden leiman.
Mutta Henrik laamanni kutsui heti kylänmiehet raatihuoneelle. Kuninkaan käskystä sanoi hän vielä lisävarmuudeksi tulleensa neuvottelemaan uuteen kaupunkiin muuttoa koskevasta asiasta. Asukkaita sinne oli joka tapauksessa saatava, mutta saattoi tulla ensiksikin kysymykseen, että muuttaisivat ainoastaan joko ulvilaiset tai raumalaiset, ja toinen kaupunki saisi jäädä paikoilleen. Hän oli jo käynyt Ulvilassa, mutta he eivät suostuneet mielisuosiolla muuttamaan.