— Siellä on ollut ennen hyvinvoipa kylä peltoineen, niittyineen. Sen sulatetut maat saavat uuden kaupungin asujamet viljelläkseen.
— Mihinkäs niiden entiset viljelijät joutuvat? tuli Henrik vanhus kysyneeksi.
— Kuningas antaa heille korvaukseksi maata muualta, jolleivät tahdo porvareiksi ruveta.
Surkealta tuntui Henrik vanhuksesta ajatella isäntiä, joiden täytyi lähteä kodeistaan kenties korpeen.
— Loitos, tuumi hän, se uuden kaupungin hanke näkyy itse kunkin uhkaavan heittää kodeistaan ja entisistä etumaistaan. Meillä puolestamme on paras tulolähteemme kaupasta Pohjan perien pirkkalaisten kanssa, ja meidän yhteytemme heidän kanssaan tulisi katkaistuksi.
— Miksi? huudahti Henrik laamanni. Tarkoitushan on, että sinne saapuisivat kaikki Pohjanlahden rantalaiset aina Lappia myöten tekemään kauppoja hollantilaisten ja venäläisten kanssa!
— Matka lie sieltä Kainuunperille ainakin kahta, kolmea vertaa pitempi?
— Mutta sen korvaa monin kerroin parempi myyntitilaisuus. Ja kun laittaisitte, vaikkapa useammat porvarit yhdessä, niin suuria laivoja, että uskaltaisitte kaukomerille, saisitte sieltä vapaasti purjehtia ulkomaidenkin satamiin, aina Hollantia, Englantia, Ranskaa ja Portugalia myöten. Saisitte viedä ulkomaille sellaisiakin tavaroita, joiden vienti muilta kaupungeilta on kielletty eikä teidän toistaiseksi tarvitsisi maksaa veroa ropoakaan. Kyllä ne edut ajanoloon monin kerroin korvaisivat muuttokustit ja uusien talojen rakentamisen.
— Mutta ne eivät vastaa kotejamme, näitä rakkaita rantoja ja kotitanhuvia, joihin sydämemme ovat kiinni kasvaneet!
Tämä huudahdus pääsi Henrik vanhuksen suusta aivan sydämen vaistosta. Ja se sattui sydämiin. Kaikista silmistä näkyi, että nyt oli sanottu sana, joka vastasi jokaisen mielialaa sillä hetkellä.