Hyväksi aikaa se pani miettimään Henrik laamanninkin. Vihdoin hän virkkoi:
— Ette siis tahdo suostua siihenkään, että ainoastaan muutamat etevimmät teistä muuttaisivat?
— Emme! Emme! kuului huutoja.
— Minun tehtäväkseni siis jää antaa kuninkaalle sen suuntainen lausunto. Mutta silloin varmaan kuningas tulee pitämään kiinni käskystään ja määräyksestään, että teidän on muutettava kaikkien. Kokous on päättynyt.
Porvarit hajaantuivat koteihinsa. Ja nämä välittävät ehdotukset ja keskustelu niiden johdosta oli vain saanut uhkaavan vaaran entistään elävämmäksi heidän mielissään ja siten pannut yhä raskaamman painon heidän sydämilleen.
Henrik Pakila tämän painon tunsi raskaimpana. Kaupungin pormestarina ja yleensä tunnustettuna ensimäiseksi johtomieheksi yhteisissä tärkeissä asioissa oli hän joutunut tämänkin järkyttävän kysymyksen etunenään. Ja kun hän jo nuoruudestaan alkaen oli ollut kaikissa kylän yhteisissä riennoissa mukana ja pitkänä ikänään vähitellen joutunut niiden keskipisteeseen, oli hän ajatuksin ja tuntein niihin niin elähtynyt, että pysyminen kotikylässä oli hänelle ehdoton elinkysymys, siitä siirtyminen olisi ollut samaa kuin reväistä sydän irti rinnastaan.
Mutta juuri tämä hänen persoonallinen elinvakaumuksensa saattoi hänet tavallaan epäilemään asiaansa koko laajuudessaan. Hän näki että varattomille huonemiehille asia oli jotensakin yhdentekevä; avomielisimmät heistä saattoivat ujostelematta sanoa, että oliko sillä mitä väliä, vaikka muuttikin, jos siellä ei ollut ainakaan kurjempaa kuin täällä. Heille oli asia kaikkea muuta kuin polttava elinasia!
Eikä ainoastaan heille. Henrik vanhus pani ajanoloon merkille, etteivät monet eturivin porvaritkaan pitäneet muuttoa niin mahdottomana. He eivät vain menneet ajatuksiaan sanomaan, sillä tämä vastarinta oli heille muodostunut jonkullaiseksi kunnianasiaksi. Kun kerran oli asetuttu vastahakaan, olisi ollut häpeällistä taipua! Jollei joidenkuiden selkärankaa lie tukenut etupäässä se, että kaupungin parhaimmisto oli ottanut vastarinnan omaksi asiakseen, ja he tahtoivat lukeutua parhaimmistoon!
Juuri näitä, joille turha kunnia oli päävaikutin vastarinnassaan, juuri niitä ajatellessaan Henrik vanhus, jolle kotipaikan puolustaminen oli sydämen tarve, tunsi huolekasta epäröimistä mielessään. Johtavana miehenä tunsi hän olevansa suuresti vastuunalainen toistenkin kohtalosta, jos heille niskoittelunsa johdosta mitä tapahtuisi tai— jos heillä sittenkin olisi parempi uudessa kaupungissa. Tämä vastuuntunto ja siihen liittyvä epätietoisuus, jääminenkö vai muuttaminen kylänväelle kokonaisuudessaan olisi parempi, se alkoi yhä raskaammin ja huolettavammin painaa hänen mieltään.
Hän kantoi kauan mielessään tuumaa, että olisi — toisten kylänmiesten tähden — kerran käytävä katsomassa uuden kaupungin paikkaa ja ottamassa selkoa kauppamahdollisuuksista siellä. Kerran hän mainitsi siitä pojalleenkin, nuorelle Henrikille, ja häntä oudostutti suuresti se ihmeellinen tuike, joka silloin ilmestyi nuoren Henrikin silmiin. Mutta sitten hän ajatteli, että ainahan nuoret tahtoivat tuntea maailmaa, ja lopulta häntä melkein ilahutti se ajatus, että kenties poika halusi ottaa asiasta selkoa samasta syystä kuin hän itsekin.