Lopulta päätti hän lankonsa Simo Sonkin kanssa, että he lähtisivät yhteisellä laivallaan kaupparetkelle Rääveliin ja paluumatkallaan kenties pistäytyisivät Vantaan suullakin uutta kaupunginpaikkaa katsomassa. Kun hän tästäkin päätöksestä mainitsi pojalleen, pyysi tämä innokkaasti päästä mukaan. Ja niin jätettiin koti puotineen naisväen hoitoon, ja eräänä syysaamuna lähtivät molemmat pormestarit ja nuori Henrik purjehtimaan Rääveliä kohden.
Kauppatuttavaltaan Detmar Hamerilta kuuli Henrik vanhus Räävelissä, että monia sikäläisiä porvareita juuri niinä päivinä purjehti Helsinginkoskelle Vantaan suulle. Siellä oli näinä päivinä Eusebiuksen messumarkkinat, joita Paattisten luostarin munkkien, kosken kalastuspaikan muinaisten omistajain toimesta oli alettu pitää. Seutulaiset kokoontuivat tukulta näille markkinoille, sisämaan pitäjien miehet maalaistuotteineen ja rannikkopitäjäin laivurit saksantavaroineen. Räävelin porvarit laskettivat muulloin minkä minnekin Uudenmaan rannikoille kaupoilleen, mutta näinä markkinapäivinä oli heilläkin tapana saapua Vantaan suulle.
Detmar porvari oli lähettänyt jo laivurinsa näille markkinoille, mutta miten siitä tuumittiin, päätti hän nyt lähteä raumalaisten laivalla itsekin jälkeen. Ja niin laskettivat he poikki Suomenlahden ja lähestyivät rannikkoa pienten saarien välitse.
Rääveliläinen tunsi täällä paikat yhtä hyvin kuin kotirannoillaankin. Sillä muutaman peninkulman päässä Vantaan suulta oli korkeahko niemeke, johon virolaisilla, vaikka luvattomasti, oli tapana purjehtia suomalaisia kauppatuttaviaan kohtaamaan. Tälle niemelle, joka oli saanut Vironniemen nimekseenkin, myös Herman porvari tavallisesti purjehti kaupantekoon.
Pienemmät saaret sivuutettuaan lähestyivät he manteretta ja näkivät siinä mantereen mallossa vasemmalla kohoavan suurehkon, metsäisen kalliosaaren. Rääveliläinen kertoi, että Kustaa kuninkaan uusi kaupunki oli ensin aiottu perustaa tälle saarelle, Santahaminaan, ja alettu siihen jo rakentaa ruunun viljapuotejakin. Mutta sitten se olikin päätetty siirtää peninkulman pohjoisempaan, Vantaan suulle, pitkän lahden pohjukkaan.
He laskivat ohi Santahaminan ja ohi muutamain pienempäin saarien pitkään, monikielekkeiseen lahteen. Kohta näkyi oikealta Vironniemi, ja rääveliläinen tiesi kertoa, että uuden kaupungin sijoittamista oli ajateltu siihenkin, mutta Vantaan lohikoski, vanha markkinapaikka ja kosken yli kulkevan maantienkin läheisyys oli vetänyt yhä pohjoisempaan. Vironniemen ohi päästyä tulivat he kapeihin salmiin, jotka olivat niin kariset ja matalat, että oudon olisi ollut mahdoton osata läpi, jollei Erik Spore olisi syyskesällä lähettänyt miehiä väylää viittomaan. He olivat häthätää merkinneet matalikot ja karit kumpeleilla ja syvämatalikot uiviin tervatynnyreihin pistetyillä viitoilla. Niiden opastamina pääsi kuin pääsikin Korkeasaaren, Mustikkamaan ja Palosaaren päitse leveämmälle lahdenperukalle.
Lähestyttiin vihdoin Vantaan suuta, ja kohisten otti koski raumalaiset vakoilijat vastaan. Ja kosken alasuvantoon oli matalalle rannalle laitettu pukkien ja hepojen varaan koko pitkiä laitureita, joissa makasi melkoinen liuta haaksia.
Siinä isänsä ja Simo Sonkin kanssa tähystellessään, mihin he pääsisivät maihin, keksi nuori Henrik eräässä laiturissa porvoolaisen Laurens Mikkelinpojan tutun haahden. Kummasti sykähdytti sen näkeminen nuorta mieltä, ja jännitetyin katsein hän tähysteli, eikö siellä näkyisi nuorta Elinaa. Ei näkynyt häntä. Mutta Laurens porvari oli itse haahdellaan, ja häneltä saivat raumalaiset luvan laskea haahtensa samaan laituriin hänen haahtensa kylkeen.
— Oletko sinäkin tullut uuden kaupungin paikkaa katsomaan? kysäisi
Henrik vanhus heti tervehdittyään.
— Me olemme jo tänne muuttaneet.