— Muuttaneet?

— Niin, tuonne Kellovuoren rinteelle rakennutan asuntoa parhaallaan.

— Ja kauppa taitaa käydä hyvin?

— Ei sitä ole vielä ennen näitä markkinoita yritettykään. Kesällä — kertoi Laurens porvari vilkkaasti puheen päähän päästyään — oli täällä kyllä määrä pitää suuret markkinat. Mutta eipä täällä näkynyt maalaisia eikä laivureita, ei odotettuja hollantilaisia eikä venäläisiä. Maalaiset olivat kiireimmissä kesätöissään ja tuskin koko markkinoista tiesivätkään. Laivurit taasen menivät kauppatuttujaan tapaamaan mikä minkin niemen maltoon tai lahden poukamaan. Kuningas kuului käskeneen myydä myös ruunun veroviljaa markkinoilla, mutta viljapuoteja vasta rakennetaan tuonne kosken korvalle. Ei ollut myytävää eikä ostajiakaan! Vasta nyt messumarkkinoilla näen täällä ensi kerran vierasta väkeä.

Laurens porvarin pakinoidessa oli alettu nousta "kaupunkia" katselemaan. Rannalla kosken alajuoksun varrella oli siinä vesi-itkoista metsämaata, johon oli hakattu aukeamia ja laitettu niihin pieniä kolmiseinäisiä majoja, kuten tavallisesti kalasaunat rannalle kyhättiin. Uuden kaupungin porvarit asuivat niissä, ja niiden viereen kohosivat parastaikaa vakinaisempain asuntojen salvokset. Koskessa vähän ylempänä oli saari, jonka poikki kulki valtatie Turusta Viipuriin, ja saaren kohdalla kosken länsirannalla kohosi monikielekkeinen kalliokenkämä. Tänne, lähelle valtatietä, olivat ensimäiset muuttajat asettuneet, ja siellä olivat monet salvokset jo vesikatossa. Porvoolaiset olivat tuoneet mukanaan raatihuoneensa vaskikellon ja kohottaneet sen korkeimmalle kallionhuipulle puutelineistä riippumaan, ja siitä oli kallio saanut Kellovuoren nimekseen.

Siinä Kellovuoren liepeellä oli koko kookas hirsitupa, johon Laurens porvari pyysi vieraansa astumaan sisään. Seinät, laipiot ja lattiat olivat siinä jo valmiit, mutta uunia vasta muurattiin nurkkaan. Keskelle lattiaa oli laitettu väliaikainen tulisija, ja sen ääressä seisoi nuori tyttö hämmentäen pataa, joka riippui haahlasta tulella.

Elina!

Hänet nähdessään nuoren Henrikin mielessä monivuotiset unelmat ja kaihot kihosivat suloiseksi kyynelsumuksi silmiin. Ja ilostui Elinakin tuntiessaan tulijat. Silmät alkoivat loistaa kirkkaasta riemusta, ja ykskaks liepsahti hän ottamaan vastaan vieraitaan. Pyyhkäisi esilinallaan lämmintä kättään ja ojensi sen vieraille, pyyhkäisi pitkää jakkaraakin ja pyysi vieraat istumaan. Iloinen oli ja hilpeä ja niin sulavasti liikkui, että tämä tupa, jossa oli kaikki keskentekoista ja lattia täynnä muurauskiviä, näytti nuoresta Henrikistä kodikkaimmalta ja viehättävimmältä sopelta maailmassa.

Ainoastaan katsein keskustelivat nuoret, Henrik vanhojen porvarien vieressä istuessaan ja Elina askareissaan liikkuessaan. Mutta Henrik vanhus ja Laurens porvari puhelivat uuden kaupungin asioista, eikä ollut entisellä Porvoon kaupilla ainoatakaan sanaa sen ylistykseksi sanottavaa. Vouti Erik Spore oli porvoolaisia yhtä mittaa kivistellyt muuttamaan, ja kun siitä ei mihinkään päässyt, oli vihdoin lähdetty. Saipahan, kun ensimäisten joukossa joutui, valita mieleisensä asuintontin, ja pääsisi sitten ajoissa jälleen kaupankäyntiin, kun oli saanut katon päänsä päälle. Mutta arveluttavaa oli rakentaminenkin. Eivät olleet herrat vielä laatineet edes varmaa asemakaavaa kaupungille. Pari katulinjaa oli vain kepitetty ja niiden väliin taloja laitettiin melkein sikinsokin. Lisäksi kuului olevan aie rakentaa joensuuhun kuninkaankartano, kenties suuri linnakin. Senkään paikka ei vielä oltu määrätty, eikä ollut ollenkaan varmaa, keiden taloja sen tieltä kenties määrättäisiin siirtämään syrjään.

Kysellessä ja jutellessa, katsellessa karua seutua ja mataloita liejurantoja kului päivä illoilleen, ja raumalaiset yöpyivät laituriin haahteensa. Mutta vielä toisten mentyä levolle jäi nuori Henrik laivankannelle istumaan ja unelmoimaan.