Kirkas oli kuutamoilta, kaunis ja kirkas. Hopealle välkähteli
"Kaupunginselkä" Vantaan suulla, ja hopealle hohtivat rannat. Ja
hopealle hohtivat unelmat, joita nuori Henrik uneksi haahdenkannella
Laurens porvarin laiturissa.
Mutta tämä ranta, jossa kaikki oli rakenteella ja maan peittivät lastukasat ja hirsiröykkiöt, tämä ranta veti häntä puoleensa niin lumoisalla viehätyksellä, että hän vielä muiden mentyä nukkumaan nousi maihin.
Hän nousi kosken alajuoksun rantamaa ylöspäin hirsikasojen välitse, joita talonpojat päivätöinään olivat siihen uittaneet ruunun viljapuotien rakennustarpeiksi ja myös myydäkseen porvareille. Alajuoksun ohi kuljettuaan saapui hän putoukselle, joka kolmen sylen korkuisena pauhasi ja ryöppysi alas kalliokynnykseltään. Ihmeellinen mieliala valtasi siinä Rauman hiljaisten rantojen pojan. Kirkas kuutamo kiehtoi haavehileillään, ja kosken kohina aivan lumosi haaveherkän mielen, niin että teki melkein mieli heittäytyä huppelehtamaan kosken pyörteihin.
Mutta toinen sisäisempi, lämpimämpi salalumo veti häntä koskelta kohoamaan ylös Kellovuoren rinnettä. Hitaasti, tähystellen ja kuulostellen nousi hän porvoolaisen Laurens porvarin tuvan ohi ja saapui ylimmälle kallionhuipulle raadinkellon luo.
Siellä keksi hän toisenkin ihmisolennon illan kuutamossa. Sylkyttävin sydämin lähestyi nuori Henrik häntä, ja sellaisesta iloisesta yllätyksestä, joka toteuttaa sydämen salaisimmat toiveet, huudahtivat molemmat nuoret kohdatessaan toisensa.
— Oletko sinä täällä talonpaikkaa katselemassa? kysäisi Elina vallattomasti.
— Teidän kotikunnaitanne vain katselen.
— Eikös täällä olekin nyt aivan ihanaa! Eikö tämä ole oikea lumosopukka?
-— On, myönsi nuori Henrik, ja hänen juuri niin sanoessaan tuli hän katsoneeksi Elinan silmiin, ja hänen äänensä värähti lämpimästi.
— Miksette tekin sieltä Raumalta ole jo kiirehtineet muuttamaan? Muut ehtivät valita kaikki parhaat tonttipaikat.