Mutta siinä puikkelehtiessaan tuli Elina jaloistaan kiertyneeksi riippuvaan kellonnuoraan. Ja kaatui nauraen.
Henrik sai hänet kiinni, sylin kävi, kiinni kiertyi ja nosti voittosaaliinsa ilmaan.
Ja raadin kello, se soi riemusoittoa lempivälle pojalle, joka oli kiistassa juossut ja hyvän palkan ennättänyt!
Mutta Elina hätääntyi.
— Herra isä! Nyt kello soi! Minkä hälytyksen luulevat vielä sen olevankaan, ja pian juoksee tänne koko kylän väki!
— Voittoani todistamaan!
— Ei, ei se niin käy! hätiköi Elina.
— Mitäs nyt sitten?
— Juoskaamme piiloon!
He juoksivat lähimpään varjoisaan kallionloukkoon. Henrik ehti sinne ensin ja veti Elinan syliinsä turvatakseen hänet kaikkinaisilta vaaroilta.