Henkeään pidätellen he kuuntelivat. Kellovuorelle kuului tosiaankin nousevan muutamia miehiä joistakin lähimajoista. Katselivat ja ihmettelivät, kun ei hälyttäjää näkynyt, ja menivät vihdoin pois sadatellen koiranleukaa, joka oli heitä turhalla hälytyksellä narrannut.
Mutta molemmat nuoret nousivat kallionloukosta ja istuivat vuorenkärjelle kuutamossa kuiskimaan. Siinä kertoi nuori Henrik monivuotiset lemmenikävänsä, siinä Elinakin sydämensä salaiset kaihot. Siinä he lujan lemmenliiton solmisivat, mutta muu jäi ajan ja tulevain tapausten varaan.
Aamulla lähti raumalainen alus laskettamaan kotirantoja kohden. Henrik vanhus oli päässyt varmaan vakaumukseen, ettei muuttaminen olisi raumalaisille miksikään eduksi ja onneksi. Kotirantojen puolustaminen oli tärkeä muistakin kuin tunnesyistä, oli niin kallis asia, että sen puolesta kannatti joukolla seista, voittaa tai kaatua.
Mutta nuori Henrik seisoi haahden kannella ja katseli palavin katsein Vantaan rantaan, josta haaksi vitkaan loittoni. Ja rantakoivujen ylitse alkoi joltakin Kellovuoren kenkämältä vilkkua valkoinen liina, joka riemuisasti sykähdytti sydäntä. Sydäntä sykähdytti ja värisytti, ja kohta kostutti silmät.
Isä näki sen ja katsoi kovin kummissaan poikaansa.
— Onko sieltä niin sääli lähteä, virkkoi hän melkein nuhdellen.
Nuori Henrik loi isäänsä hellän varovan, anovan katseen. Mutta isän se katse sai vain sitä kiinteämmin asiaa miettimään.
Hän piti tarkoin silmällä poikaansa. Ei se enää niin pelkkänä silmänä tuijottanut loittonevaan rantaan, mutta vilkaisi sinne vähänväliä salavihkaan. Ja sitten mietiskeli ja tuijotteli laivankanteen, aivan kuin näkisi siinä taivaan ihanuudet.
Isältä pääsi lopulta hymähdys.
— Oletko puhunut tytölle? kysyi hän.