Nuori Henrik loi häneen katseen, joka ilmaisi kaiken.
— Olisi noita tyttöjä lähempänäkin, tuumi isä siihen. Huitukoista vain on kala vasta se, joka kaukaa tuodaan! Eikä kunnon tyttö hevillä lähde kauas vierailun.
— Ei hänkään…
— Rukkasetko antoi? kysyi isä ihmeissään.
— Toivoi meidänkin muuttavan Vantaan suulle.
— Vai niin päin! virkkoi isä melkein vihaisesti. — Ja sinä kai lupasit mennä kotivävyksi korpeen?
Poika loi isäänsä pitkän katseen. Mutta se katse ei ollut ilmeeltään niin selvä ja varma, että olisi isää tyydyttänyt.
— Et kai sentään mitään luvannut?
— En, vastasi poika.
Enempää siitä ei puhuttu. Eivätkä isä ja poika puhuneet suurin muutakaan koko pitkällä kotimatkalla. —