— Tottele, jätkä, ja tee kuten käsken! huusi Matz vouti ankarasti.
Se pisti rajuveriseen Junttiin. Ja samassa tuli hän vilaisseeksi rannalle ja näki siellä tuijottelevan kylänväen. Hän oli jo edeltäpäin iloinnut siitä ihailusta, jota hänelle raumalaiselle kuninkaan laivurille täällä osoitettaisiin. Mutta nythän hänen arvonsa ja mahtavuutensa ei enää merkitsisi mitään, jos hänet kylänväen katsellessa niin nolattaisiin.
— Laivurina tiedän minä parhaiten, millainen ankkuri kelpaa! huusi hän.
Ja souti suoraa päätä Sonni-Toron haahdelle, heitti sieltä ankkurin purteen ja souti takaisin laivaan.
Matz vouti ei tietenkään voinut sellaista niskoittelua sietää. Sitä paitsi oli hänellä juuri tällä kertaa täysi syy näyttää raumalaisille heti saavuttuaan, miten kävi sille, joka ei häntä ehdottomasti totellut.
— Vangitkaa hänet! huusi hän keihäsmiehilleen.
Muutamat miehet kävivät käsiksi laivuriin. Juntti kyllä huitoi ja löi rajuin nyrkein, mutta minkäs hän voi sotamahdille. Hänen kätensä kytkettiin selän taa.
Keihässotureita alettiin soutaa maihin pienin pursikunnin. Matz vouti itse tuli ensi purren mukana ja tapasi rannalla pormestari Simo Sonkin. Sillä Sonkkila oli lähin kaupungin taloista, ja Simokin oli tullut tulijoita katsomaan.
— Toimita niin, että kylänväki heti kokoontuu raatihuoneelle! antoi
Matz vouti hänelle käskynsä.
— Raastuvan kokoukseenko? Pyhäpäivänä!