— Heti, kuulithan! Menkööt kaikki nämä töllistelijät sanaa levittämään.
— Olette kuulleet voudin käskyn, virkkoi Sonkki kääntyen väkijoukkoon.
— Voittehan mennä sanomaan.
Väkijoukko hajaantui pahoja aavistelevin mielin eri tahoille. Sotamiehet olivat kotvan kuluttua soudetut rannalle. Viimeisen purrentäyden mukana tuotiin myös Jussoilan Juntti. Matz vouti lähetti pari miestä viemään häntä raatihuoneen tyrmään ja jäi itse järjestämään joukkojaan.
Raatihuoneen edustalle oli jo kerääntynyt väkeä, kun Jussoilan Juntti tuotiin tyrmään, ja sen näkeminen herätti kaamean tuhontunnon jokaisen mielessä, Ja puolessa tunnissa, koska oli pyhäpäivä ja kaikki ihmiset kotosalla, oli siihen kerääntynyt koko kylänväki, naiset ja lapsetkin.
Useimmat kylänmiehistä olivat heinänsä ja viljansa korjattuaan salavihkaan järjestäneet muutkin asiansa niin, että olivat valmiit lähtemään, milloin vain uusi käsky annettiin. Mutta oli muutamia sellaisiakin, jotka eivät muuton varalta olleet panneet rikkaa ristiin. Näiden miesten sielu oli Henrik Pakila.
Siinä seistessään ja aavistaessaan, mitä tuleva oli, mietti hän vain yhtä asiaa. Mietti, miten jokaisen sanansa, jokaisen tekonsa, liikkeensä ja eleensäkin saisi arvokkaimmin kuvastamaan sitä lujaa oikeustajuntaa, jonka tunsi ehdottomasti vaativan, että hänen oli horjumatta seistävä paikoillaan. Heti saavuttuaan oli hän käynyt raatihuoneen vanhasta kaapista noutamassa tutun, kalliin paperin, ja hänellä oli se kädessään, kun hän seisoi odottaen ja miettien väkijoukon edustalla.
Seistessään tunsi hän jonkun tulevan viereensä ja hieman nyhjäävän kyynäspäätään, hiljaa, ikäänkuin vahingossa vain. Käännyttyään päin näki hän siinä poikansa, joka katsoi häneen niin huolestunein ja levottomin silmin.
— Tulevatkohan ne nyt vaatimaan, että meidän on muutettava? kysyi poika.
— Varmaankin, vastasi isä.
Nuori Henrik oli vaiti kotvan ja virkkoi sitten arastelevalla äänellä: