— Onko tuo se oikeuskirja?
Hän silmäili paperia, joka oli isän kädessä.
— On, vastasi isä vakavasti.
Sitten seurasi niin pitkä äänettömyys, että se, kun hän otti lukuun poikansa melkein värähtelevän äänensävyn, tuntui vanhasta isästä aivan ahdistavalta. Hän kääntyi jälleen poikaansa, ja tämä loi häneen rukoilevan katseen.
Isä katsoi kysyvästi, tutkivasti häneen.
— Emmekö voisi muuttaa, virkkoi poika kuiskaten, vilkaisi ensin suurin, avoimin silmin isään, mutta loi äkkiä katseensa maahan.
Henrik vanhuksen silmissä maailma tuokioksi pimeni. Hänkin! Ainoa poika, hänen elämänsä toivo ja lupaus!
Mutta vanhus ei ennättänyt edes oikein kiintyä siihen ajatukseen, saatikka sitten virkkaa mitään. Sillä samassa marssi rantakadulta torin päähän soturiparvi, pitkät, iltapäivän säteissä välkkyvät keihäät olallaan.
Matz vouti komensi keihässoturinsa riviin torin päähän, päin väkijoukkoa. Neljä miestä otti hän henkivartiokseen, kulki tieltä väistyvän väkijoukon läpi ja astui raatihuoneen portaille. Tuokion seisoi hän siinä äänetönnä ja silmäillen uhkaavasti väkijoukkoa, joka odotti kolkossa jännityksessä.
Vihdoin avasi hän suunsa ja huusi raudankovalla ja liiallisesta korostuksesta rämähtelevällä äänellä: