— Rauman porvarit ja kuninkaan alamaiset! On jo toista vuotta siitä, kun kuningas ensi kerran antoi teille käskyn, että teidän on muutettava uuteen Helsingin kaupunkiin. Kaikkien muiden kaupunkien asujamet, joille kuningas oli saman määräyksen antanut, ovat sinne jo muuttaneet. Teidän kanssanne on koetettu monin tavoin sovitellakin, teille on viime kuukausina ja viikkoina annettu ankaria ja ehdottomia käskyjä toinen toisensa jälkeen, mutta yhä te olette niskoitelleet ja pysyneet hievahtamatta paikoillanne. Nyt on teidän heti muutettava, ja jollette viipymättä käskyä noudata, tulen vetoamaan näihin — Hän kohotti kätensä viitatakseen sotuririviin.
— Me vetoamme oikeuteemme ja kuningassanaan! kuului Henrik vanhuksen tuskaisa huudahdus portaiden juuresta.
— Mitä!? Mitä hän sanoo? karjaisi Matz vouti. — Jos joku uskaltaa sanoa sanankaan vastaan, panen hänet tyrmään. Ja ken ei hyvällä lähde, hänet viedään kahleissa.
Vaivoin sai Henrik vanhus tyyntymään mielensä, jota pojan sanat olivat enimmän haavoittaneet. Runnellun surullinen ja synkkä leima kasvoillaan, mutta sittenkin ylevänä ja ryhdikkäänä astui hän portaita kohden. Ihmeissään ja kiukuissaan iski Matz vouti silmänsä häneen.
— Vetoamme, lausui hän, tähän kuninkaan itsensä antamaan oikeuskirjaan, jossa luvataan meitä suojella kaikelta väkivallalta ja vääryydeltä.
Silmittömästi raivoissaan sieppasi Matz vouti paperin hänen kädestään, repäisi sen kahtia ja heitti kappaleet väkijoukkoon.
— Hän, katsokaa, hän on repinyt kuninkaan oikeuskirjan! parahti Henrik vanhus äänellä, joka oli kuin isketyn teuraan.
— Vangitkaa hänet! huusi Matz vouti sotureilleen.
Sotamiesten kanssa yhtaikaa lähestyivät vanhusta nuori Henrik ja Pietari Kovapää. He eivät ehtineet ajatella mitään, tunsivat vain, että rakastettu vanhus ja isä oli hädässä, ja aikoivat asettaa oman rintansa vanhuksen suojaksi.
Mutta ennenkun Henrik vanhukseen ehdittiin koskea, makasi hän liikkumatonna portaiden juuressa, kangistunut tuskan ja kauhun ilme vanhoilla, uurteisilla kasvoillaan.