He lähtivät eteenpäin. Pietari pisti kirjan sarkamekkonsa poveen, ja se herätti sydämessä niin valoisia toiveita, että hän olisi rohkeasti voinut astua Marketan rinnallekin. Mutta ei hän mennyt, ei mennyt tahallaankaan. Jouti jäädä niin kauas, että hänkin pystyisi kirjalle. Salaa tavaisi, sitten yhtäkkiä hämmästyttäisi Marketan ja muut! Se ajatus kirkasti mielen kuin päivänsäde. Kun hänkin kuuluisi niihin harvoihin valittuihin, jotka osasivat pienistä mustasista poimia selviä sanoja, silloin saattaisi hän suoraan kosia Markettaa, tarvitsematta tuntea lentävänsä ylemmäs kuin siivet kantoivat.
Henrik ja Elina olivat etukynttä kulkiessaan tarttuneet toisiaan käteen ja juttelivat yhä rakkaammin. Marketta ja Pietari tulivat peräkanaa jälestä. Niin nousivat he turun yläpäästä Karjakatua myöten Karjaportille, josta alkoi Uudenmaan valtatie. Ja siellä portin ulkopuolella, Hirsipuumäen ja Mätäjärven vastapäätä, oli mustalaisten teltta Vartiovuoren rinteellä.
Jo loitommas näkivät he teltan edessä liudan toisiaan sysiviä lapsia ja syrjemmässä joukon nuoria poikia ja tyttöjä keräytyneenä yhteen kihermään. Luo tultuaan näkivät he tämän kihermän keskellä kummallisen, ryysyisen akan. Huh, miten musta oli eukko ja ryppyinen! Ja miten räikeänkirjaviin hetaleihin puettu! Hän piteli värisevää maantyttöä kädestä ja luki siitä hänen tulevaisuuttaan äänellä, joka tuntui tulevan haudan syvyydestä. Ja pikimustat silmät tuijottivat niin kaameasti kuin tähystelisivät Hornan uumeniin tai koko pitkään iäisyyteen.
Silmät selällään ja sieraimet pörhöllään jäi Pietari häntä muiden mukana katselemaan. Mutta teltasta kuului kohta tampuriinin helähdys ja samalla iskevä hihkaus, kuin koiran haukahdus. Enin osa nuorista tölmähti silloin avoimen teltan eteen. Pietari tunkeutui aivan etumaiseksi lapsiliudan sekaan.
Teltan perällä istui nuori mustalainen, jokin outo soitin sylissään. Mutta Pietari ei nähnyt mitään muuta kuin nuoren tytön, joka seisoi keskellä telttaa. Tumma hän oli, mustanruskea kuin kirkastamaton kattilan kylki. Hänellä oli lyhyt punakirja hame, solakoita sääriä verhosivat punaiset sukat, ja jalassa oli huippukärkiset silkkikengät, tosin hieman rikkinäiset. Rinnalla ja hartioilla oli kaikenlaisia hiluja ja helyjä, joiden kanssa kilpaa välähtelivät tummat silmät tummista kasvoista.
Yhtäkkiä loivat nämä silmät aivan kuin uhmaten katseen, joka sattui suoraan Pietarin nuortean vereviin kasvoihin ja merenkiloa säteileviin silmiin. Pietari loi hätkähtäen silmänsä maahan ja kohotti ne vain vitkaan jälleen. Tyttö asetti uhkean ruumiinsa aivan kuin hänen katseltavakseen, ja huulilla oli puoleksi uhmaava, puoleksi maanitteleva hymy.
Silloin alkoi nuori mustalainen soittaa, ja vitkaisin liikkein alotti tyttö oudon, keinuvan karkelon. Hänen ensi askeleensa toivat hänet aivan Pietarin eteen; hän pysähtyi siihen tuokioksi ja loi häneen uuden katseen aivan läheltä. Pietarista tuntui, kuin hänessä läikähtäisi tulivirta, ja hänen nähdessään tytön silmät oli kuin hän näkisi pohjattoman meren, jonka pinnalla väräji ihana, vihertävä sädeverho. Hän tunsi, että ihmeellinen, ennentuntematon liekki oli hänet sytyttänyt. Mutta aivan rannattomiin vei hänen huumauksensa vaistomainen tunto, että tuo outo tyttö, jonka kanssa hän niin yhtäkkiä oli iskenyt yhteen, oli hänkin syttynyt, että he olivat sytyttäneet toinen toisensa.
Tyttö liiteli jälleen loitommaksi. Pietarin ympärillä töllistelivät lapset vuoroon soittajaa, vuoroon tanssijaa, supattelivat ja kikattelivat. Mutta Pietari näki vain tanssijattaren. Hänen kasvonsa olivat kalvenneet, ja milloin tytön silmät jälleen sattuivat häneen, tunsi hän suloisen väristyksen puistattavan itseään. Tuokioksi hän oli unhottanut toverinsa tykkänään, ja kun hän vilkaisi ympärilleen, näki hän mustalaisakan parhaallaan povaavan Marketalle ja Henrikin seisovan Elinan rinnalla nuorisojoukon takalistolla.
Hänen katseensa kääntyi jälleen mustalaistyttöön, jonka tanssi oli käynyt hurjemmaksi. Nuoruutta uhkuva vartalo keinui, notkui ja kieppui salamannopein liikkein ja jalat virpoivat kuin pääsiäispalmut. Tanssi kiihtyi kiihtymistään, kauan, kauan, ja koko ajan tuntui Pietarista kuin tyttö tanssisi vain hänelle.
Yhtäkkiä hän pysähtyi, pää heitettynä taaksepäin ja melkein pilkallinen loiste silmissään, ja hänen helyillä koristettu povensa kohosi silloin kuin myrskyn puuska. Ja Pietarista tuntui, kuin se rynnistäisi hänen rintaansa vasten.