Tyttö tuli Pietarin eteen ja helisti ojennettua tampuriiniaan. Herkän noreasti katsoi Pietari häneen, ja silloin oli niin rajattoman raukea, rajattoman alistuva hymy tytön huulilla. Mutta hän helisti uudestaan tampuriiniaan, ja hätiköiden tarttui Pietari kukkaroonsa, jonka äiti vainaja oli virkannut laivuripoikansa vyölle, niinkuin kuunaan kauppamiehelle. Kokonaisen kirkkaan riksin hän sieltä sieppasi ja laski tampuriinille. Tyttö loi häneen suloisen kauriin katseen, vilkaisi sitten ylenkatseellisesti muuhun yleisöönsä, joka jo enimmäksi osaksi oli loitonnut, ja meni pois. Voitonriemuisesti vilautti hän nuorelle mustalaiselle tampuriinilla loistavaa hopearahaa, pani sen kirstun kannelle ja hervahti selälleen ryysykasalle teltan nurkkaan.
Huomaamatta, että kotitielle kiirehtivä nuoriso oli hajaantunut hänen ympäriltään, jäi Pietari siihen yhä seisomaan, ja tyttö ojenteli uhkeita jäseniään aivan kuin hänen katseltavakseen. Mutta kohta kuuli hän nauravan äänen, joka huusi:
— Etkö sinäkin, Pietari, tule tiedustamaan tulevaisuutesi vaiheita?
Nuori Henrik se huusi mustalaisakan luota. Ja Henrikin rinnalla seisoi Elina, joka juuri sai kätensä mustalaisakalta, hymykuoppanen poskellaan. Henrik näkyi antavan kätensä akalle vuorostaan. Marketta seisoi syrjittäin Pietariin, ei ollut katsovinaan häneen, mutta katsoi kuitenkin.
Väkinäisesti lähti Pietari oviaukolta. Hänestä tuntui kuin hänet olisi sidottu tänne kiehtovin salasitein. Täällä tuntui olevan terheninen lumokehä, jonka keskeltä hän ei tuntenut voivansa lähteä pois. Eikä tahtonutkaan. Mutta halutti häntä sentään kuulla kohtalonsa. Ja kohtalonaan ajatteli hän vain sitä, mitä hänelle oli oleva tämä tyttö, joka yhdessä hetkessä oli hänet näin ihmeellisesti sitonut.
Hän meni Henrikin luo ja joutui kuulemaan, miten mustalaisakka tenhoisella noidanäänellä päätti ennustuksensa hänelle:
— Kas, noin elämäsi lanka juoksee isiesi uria! Mutta sydämesi juova, tuolta kaukaa merimatkan takaa se alkunsa saa. Tuossa elämäsi lankakin väräjää ja näyttää katkeavan. Mutta tuolla sydämesi juovan lähellä se alkaa uudestaan. Tyynin, selvin katsein, lujin, vaikka mukautuvin luonnoin tulet ihmisiä johtamaan ja heidän asioitaan valvomaan. Isäsi ohjat perit, mutta sydämesi ja kohtalosi vie sinut uusille urille.
Akka päästi hänen kätensä. Ylävästi hymähdellen, niinkuin ei olisi akan lorujen ensinkään antanut itseensä tehota, maksoi hän akalle omasta ja tyttöjen puolesta. Sitten meni hän Elinan luo ja kuiskutti jotakin tälle. He lähtivät hiljanverkaan kävelemään kaupunkiin päin.
Pietari seisoi allasilmin, ikäänkuin ei näkisikään heidän menoaan, ja ojensi kätensä akalle. Vilaukselta näki hän, että Marketta oli jäänyt paikoilleen seisomaan. Se tuntui pistävän omituisen kipeästi hänen mieleensä, ja hän melkein vapisi odottaessaan, minkä tuloksen akka saisi hänen kätensä viivojen tarkastelusta. Akka näytti aivan erityisesti kiintyvän niihin ja tarkasteli niitä kauan:
Sydämesi juova ja elämäsi lanka, tuossa ne keskenään kiemurtelevat alussa, keveinä virvoina. Aikaisin olet lemmestä unelmoinut. Mutta tuossa äkkiä taittuu sydämenjuova, tuossa alkaa syvänä, punervapohjana uudestaan ja taittuu yhtäkkiä, näyttää kadoksiin katkeavan. Pääsi viiva, ajatuksesi piirto alkaa tylppöpäänä tuolta loitompaa, luokkina kiertää erilleen mutkaisesta elämänlangasta. Mutta tuolta alkaa sydämesi viiva jälleen katkelmien takaa, hienona kuin päivänsäde. Vihdoin siihen yhtyy elämänlanka ja pään viiva ja yhdessä kulkevat ne elämän rantaan. Niin, niin, poikaseni, pettävät ovat Nuoruutesi haaveet, varjoiksi häipyvät, moneen sinut sydämesi vie eikä pääsi elämääsi ohjaa. Mutta lempesi raunioilla uusi säde pilkahtaa, ja onnesi säde se on, se sinut haaksirikkojen jälkeen tyyneen satamaan johdattaa.—