— Menkää! huusi hän sotamiehille. — Menkää heti ja pistäkää hänen talonsa tuleen.
Sotamiehet tottelivat. Päsä-Heikki ei hädissään oikein tiennyt mitä tehdä. Hänen oli säilytettävä arvonsa näiden köyhien rottien edessä, jotka luulivat hänen kumartelevan, ja todellinen kiukkukin kannusti häntä ryntäämään röyhkeän voudin korvuksiin. Mutta hänen taloaan oltiin sytyttämässä tuleen, ja se maksoi hänelle enimmän. Kaikki arvot ja tunteet saivat jäädä, talo ennen kaikkea! Sen puolesta maksoi tarttua rukousnauhaan.
— Kuulkaa, armollinen herra ja vouti! Minähän vain aioin…
— Tyrmään pääset! huusi Matz vouti mennessään takaisin perähuoneeseen ja vetäessään ovea kiinni.
Päsä-Heikin hätä tuli nyt kovin suureksi. Hän huusi surkealla äänellä läpi oven, ajattelematta lainkaan, että huone oli täynnä kuulijoita:
— Armollinen herra, kuulkaa! Kuulkaa, minähän olin vain tuomassa hillereitä! Oikeita hillereitä, Lapin parasta lajia! Kuulettekos, hillereitä!
Ovi pysyi kiinni. Hän törmäsi siihen käsiksi, mutta se ei auennut.
Nähtävästi oli Matz herra pannut sen sisäpuolelta säppiin.
Silloin Päsä-Heikki unhotti kaiken. Hän lankesi polvilleen, hän, josta akat melkein kauhulla kertoivat, ettei hänen ollut koskaan nähty polvistuvan pyhäin kuvien eteen, hän lankesi polvilleen oven eteen, joka eroitti hänet Matz voudista, ja huusi surkeasti:
— Voi, voi, armollinen herra! Saatte kaikki hillerit, saatte puolet puotini tavaroista ja koko talon, jollette vain polta sitä täysineen. Saatte… voi, se palaa, se palaa! Se palaa jo!
Torille antavasta ainoasta ikkunasta läikähteli tosiaankin tulen loimo sisälle. Kapakka tyhjentyi silloin ykskaks. Kaikki menivät ilotulitusta katsomaan. Ainoastaan Päsä-Heikki jäi rukoilemaan ja vaikeroimaan.