Kun hauta oli siunattu ja luotu umpeen, lohduttelivat naiset itkevää äitiä ja tytärtä, varsinkin äitiä, jonka toinen tytärkin oli yhtäkkiä kadonnut teille tietymättömille. Mutta miehet, he kerääntyivät aivan kuin vaistomaisesti nuoren Henrikin ympärille, joka kyynelettömin, kalpein kasvoin seisoi siinä kirkkotarhan nummella ja tuijotti umpeenluotuun hautaan.
— Nyt kai täytyy ruveta lähtemään, virkkoi Simo Sonkki melkein kuiskaten.
Nuori Henrik kohotti äkkiä katseensa maasta ja loi sen ensiksi kalpeaan päivänkoittoon taivaanrannalla. Vasta sitten kääntyi hän ympärillään seisoviin miehiin.
— On pantava haaksiin tavarat, mitkä suinkin voidaan ottaa mukaan, virkkoi hän soinnuttomalla äänellä.
— Muilla on jo kaikki valmiina paitsi teillä.
Nuori Henrik seisoi kotvan aivan liikahtamatta. Mutta vähitellen ilmestyi ihmeellinen, tunteeton teräksen sävy hänen kalpeille kasvoilleen. Yhtäkkiä aikoi hän lähteä.
— Nämä miehet, virkkoi Simo Sonkki, varmaankin tahtovat kaikki tulla avuksi, jos tarvitaan.
— Lähtekäämme, sanoi nuori Henrik lyhyesti ja alkoi astua edeltä.
Kuinka kaikki, niin äiti ja sisar kuin avuksi saapuneet miehetkin, ihmettelivät nuorta Henrik Pakilaa sinä aamuna! Hänen otsansa oli surunsynkkä ja kasvonsa kalmankalpeat, mutta niillä oli teräksen lujuus. Hän ei hätiköinyt vähintäkään, mutta sittenkin oli hän kaikkialla muutamin täsmällisin sanoin neuvomassa, mitkä tavarat oli otettava mukaan ja miten vietävä ne haahteen. Kalleimmat ja tarpeellisimmat esineet vietiin Pakilan omaan haahteen, joka oli virralla kotilaiturissa, muita Pakilan ja Sonkkilan yhteiseen alukseen mitä siihen mahtui.
Kaupungin karja tuotiin navetoistaan, kuten muulloinkin aamuisin laitumelle vietäessä. Se vain oli eroa, ettei sarvipäitä viety Karjankedolle, jossa paimen otti ne vastaan, vaan keskelle kaupungin kauppaturua. Ja tällä kertaa tuotiin siihen hevosetkin, ja paimeniksi valittiin kokonaista kymmenkunta taattua ja ymmärtäväistä miestä, joiden päälliköksi määrättiin vanha ja vakava kylänlapsi. Hevosten ja lehmienkin selkään sälytettiin haarapusseihin karjanruokaa evääksi, mutta kylänlapselle varattiin myös riittävästi rahaa, jolla matkan varrella saisi ostaa lisää rehua.