Saattueen oli määrä kuljettaa hevoset ja lehmät maitse ikivanhaa, jo kaukaisissa pakanuuden hämärissä raivattua tienpohjaa myöten, joka Salpausselän harjanteita myöten kulki Ulvilasta Harjavallan, Kokemäen alapään, Köyliön, Säkylän, Orihpään, Loimaan, Kosken ja Someron kautta Uudellemaalle. Sentähden, että se kauttaaltaan kulki korkeimpia harjanteita myöten, oli se saanut Orrentien nimen, vaikka sitä myös Huovintieksi nimettiin.
Oli siinä hirnuntaa ja ammuntaa, kun tämä suuremmoinen retkikunta lähti liikkeelle, aikoen lyhyin päivämatkoin vaeltaa uuteen kaupunkiin.
Aivan kuin sanattomasta sopimuksesta oli saattueen lähettäminen luovutettu nuorelle Henrik Pakilalle. Hänen kanssaan kaikesta neuvoteltiin, häneltä kaikesta kysyttiin; niin olivat kylänmiehet tottuneet luomaan katseensa vanhaan Henrik Pakilaan ja niin yhteinen suru liitti heidät poikaan. Ja nuori Henrik tiedusti lyhimmiten vanhojen mieltä ja antoi sitten tyynet määräyksensä, aivan kuin se lankeaisi luonnostaan.
Karjasaattueen lähdettyä riensi hän haahdelle, jossa äiti häntä odotti muutamain kyläläisten kerällä, sellaisten, joilla ei ollut omia haaksia, vaan täytyi heidät sijoittaa toisten aluksiin. Kiireesti työnnettiin haaksi laiturista, mutta matka kävi hitaasti virtaa myöten miesvoimin. Nuori Henrik luuli, että hän vasta kaukana merellä tavoittaisi muun laivaston, joka jo aikoja oli ollut Karinlahden rannalla lähtövalmiina.
Ihmeekseen hän näki, että koko laivasto oli vielä höllin purjein paikoillaan, aivan kuin odotellen. Kaikki alukset, haahdet ja purret olivat täynnä synkkiä miehiä, nyyhkyttäviä naisia ja parkuvia lapsia. Ja lasten parkunaa ja miesten huutoja säesti koirien haukunta, lammasten ja vuohten määkinä ja sikojen röhkinä.
Mutta kaiken melun ja hälinän yli kuului Rauman entisen pormestarin
Simo Sonkin huuto:
— Pakilan laiva eturintaan! Isä on ohjannut kohtaloitamme täällä, poika ohjatkoon meidät uusille urille!
Pakilan laiva lähti etumaisena, ja sen salli itse Matz voutikin. Sillä ensiksikin oli hän yöllisen elämöimisensä jälkeen nukkunut niin pitkään, että kaikki haahdet olivat rannassa lähtövalmiina, ennenkun hän joutui jalkeille. Toisekseen olivat hänen sotamiehensä vasta lähtökiireessä löytäneet kuninkaan laivurin tyrmästä kuolleena. Ja taitavan laivurin puutteessa oli Matz voudin paras pysytellä jälkivietteessä.
Vitkaan, vitkaan lähti eriskummainen laivasto liikkeelle. Vitkaan loittoni se tutuilta, rakkailta, muistorikkailta rannoilta, miesten tuijottaessa synkkinä entisiä kotejaan, naisten itkiessä ja lasten parkuessa, koirien haukkuessa, lammasten ja vuohten määkiessä ja sikojen röhkiessä. Vitkaan, vitkaan vei kirjava laivasto väestöä kohden tuntemattomia kohtaloita.
Matka kesti toista viikkoa, pitkin outoja rantoja, syysmyrskyissä ja sateissa. Mutta vihdoin sivuutettiin vitkaan Santahamina, laskettiin ohi Vironniemen, Korkeasaaren, Mustikkamaan ja Palosaaren Vantaanlahden selälle. Matkalaisten korviin alkoi kuulua Helsinginkosken kohina, ja kaikki katseet kääntyivät kohden outoa rantaa, johon heidän täytyi kotiutua.