— No, Kainuunmeren rahaisilta rannoilta noudat heinävirsun tai venakon.
— Mutta akkahan sanoi minun sinne jäävänkin. Lappiinko elämään lähtisin?
— Tule Porvooseen sitten!
— Saanko tulla?
— Siellä on tyttöjä tukulta, pojat menevät Viron väljille veräjille.
Nuori Henrik vilkaisi ruusuposkeen Elinaan rinnallaan, ja ilo kirkasti hänen silmänsä. Hän vaipui miettimään ja kiintyi erityisesti siihen pulmalliseen seikkaan, että täytyiköhän hänen tosiaankin muuttaa Porvooseen, jos tahtoi omakseen tämän suloisimman tytön mitä oli nähnyt ikipäivinään. Akan ennustus ei tuntunut oikein soveltuvan hänen unelmiinsa. Hän oli aina tottunut ajattelemaan, että hänen tuleva nuorikkonsa hyörisi raumalaisilla kotipihoilla.
Hänen mietteensä katkesivat siihen, kun Elina hilpeällä tavallaan koetti päästä pakinaan Marketan kanssa, joka kulki niin yksin hänen rinnallaan.
— Sinullehan se loistavia povasi! Toiseen säätyyn sanoi sinun kohoavan, virkkoi Elina niin säteilevin silmin, että Henrik aivan ihastui niihin.
Mutta Marketta vilkui vain huolestuneena jälelleen.
— Mihinkäs Pietu jäi? kysyi Henrik silloin.