Marketta tähysteli suurin silmin Suurturun alapäähän. Sinne vilkaisivat tuontuostakin myös isä ja poika puuhiensa lomaan. Harvoja siellä oli liikkujia, enimmäkseen haahdilleen palaavia rannikkolaisia ja kestejä. Mutta Pietaria ei näkynyt ei kuulunut.
Vihdoin vanha Henrik lähti kiivain askelin, astui pitkin Suurturua ja Karjakatua ja saapui mustalaisten teltalle. Siellä oli vain tumma tyttö teltan nurkassa pitkällään.
— Missä laivurini on? kysäisi vanhus häneltä.
— Sekö meriverevä, upea nuorimies? utaisi tyttö kohottaen päänsä paljaan käsivartensa varaan.
— Se on tainnut olla.
— Kaupunkiin päin hän meni, sanoi tyttö salamyhkäisesti naureskellen.
Henrik vanhus lähti astumaan takaisin kaupunkiin. Kuinka hän tähystelikin, näki hän vain markkinoilta palaavia maalaisia. Tuossa vedätti salomaan mies suolakulia kaksipajuisilla purilailla, itse astuen jälestä. Tuossa ajoi valtatien vartelainen tyttärineen vankkureilla, jotka olivat puusta pyörineen, akseleineen, sokkineen ja kaikkineen. Tuossa veti solkeva sälkö keveillä kääseillä aatelisherraa rouvineen. Monta oli siinä matkalaista. Jokunen maalainen sentään vielä liikkui Suurturun puotiluukkujen edustallakin. Pietaria ei vain näkynyt missään.
Yrmeänä saapui vanhus haahdelleen.
Ilta alkoi jo hämärtää. Turha oli enää lähteä yönselkään kariseen saaristoon. Paras oli paneutua levolle huomisaamuun. Tottapahan siihen karkulainenkin palaisi.
He nukkuivat kolmisin haahden kajuutassa. Marketta ei vain tahtonut päästä uneen. Ja kun hän vihdoin nukkui, näki hän niin kauheita unia. Hän oli haihtuvana haamuna, keveänä kekrittärenä liitelevinään ympärinsä. Avuttomana hän näki, miten tumma Tuonen tyttö kietoi käsivartensa Pietarin kaulaan ja vei hänet vuoren uumeniin, Manan majoihin.