Aamulla ennen päivänkoittoa herätti Henrik vanhus väkensä. Pietarista ei kuulunut vieläkään mitään.
Päivän alkaessa hämärtää teki vanhus päätöksensä.
— Lähdemme, sanoi hän. Kyllä haahti kulkee ilman häntäkin. Neuvotelkoon jälestä, miten parhaiten pääsee.
He kohottivat purjeensa ja lähtivät kohden kotirantoja.
III.
KOTIRANNAT.
Hanhisluotoa lähestyi haahti. Henrik vanhus seisoi peräsimessä ja lasketti perälaitaisella kohden tuttuja rantoja. Syvissä mieterypyissä oli vanhuksen otsa. Koko mutkaisen matkan kestäessä olivat hänen ajatuksensa edeltäpäin rientäneet kotikylään. Kireästi oli hän tuuminut, miten oli noustava kotipohjia puolustamaan.
Mutta nyt, kun tutut, muistorikkaat kotirannat tulivat näkyviin, heräsi mielessä niin surunsävyinen, kaihokajasteinen hellyys. Monta kertaa ennenkin olivat sydämen hellimmät kielet helähtäneet, kun nämä rannat olivat alkaneet silmiin siintää ja kun hän salmensuuhun laskettuaan oli nähnyt rantaäyräällä tutun talokihermän ja kirkkojen kimmeltävät ristit. Mutta toiselta tuntui nyt kotiutuminen, mieli värähti kaihosta niinkuin ennen merille uretessa ja ulkosaarien häipyessä taivaan sinirantaan. Vielä sitäkin syvempi oli sydämen kaihonsointi, syvempi ja hellempi, mutta myös kipeämpi ja katkerampi. Tuntui, kuin vasta nyt olisivat kotirannat oikein rakkaiksi käyneet, kun niitä vaara uhkasi. Vasta nyt oikein tunsi, miten sydän oli tänne kiinni kasvanut.
Ja kun hän näitä rakkaita rantoja lähestyi, silloin syysillan unelias päivätär, ikäänkuin hänen kaihojaan hellitellen, puki niemet ja saaret kultaiseen rusopunaan. Tuossa oikealla näytti Urmluoto ja Hanhinen aivan kuin kaihonkyyneliä vetistelevän ja palavin poskin suvisuloutensa katoavaisuutta itkevän. Ja Hanhisen päitse päästyä aukeni pitkänä ja monipoukamaisena Unajanlahti. Se kietoutui siellä illanvarjoihin, ikäänkuin ikivanhoja muistojaan kateellisena kaihtien.
Siellä kertoivat vanhat näillä tienoin ensiksi ihmissydänten sykkineen. Kaukaa sisämaasta virtailivat sinne siihen aikaan vedet läpi suvantojen, ja suuret ja rikkaat olivat kylät virtojen ja suvantojen varsilla. Unajan rannalle kertoi taru kohouneen suuren kauppakylänkin, jo kaukaisissa pakanuuden taruhämärissä, ennen Ulvilaa ja Teljää, kenties itse Turkuakin. Miksi se sitten liekin muutettu nykyiselle paikalleen. Liekö Rauman rannalle kohonnut Ristinluostari puoleensa vetänyt, vai liekö jo ennemmin paikka sopivammaksi nähty. Mutta isä Mathias tiesi kertoa, että vielä Erik Pommerilaisen verokirjoissa kaupungilla oli uudella paikallaanko ollut "Unio" nimenään. Pyhällä kunnioituksella oli Henrik vanhus nuorina päivinään katsellut vanhan Unajan raunioita, jotka nyt uinailivat unhon unta kukkivain nurmikumpujen peitossa.