Reksaarella, joka oli loitommalla pohjoisessa aivan avoimen ulapan hengessä, kerrottiin muinoin olleen suuren markkinapaikan. Sotiteillä ei sinne ollut helppo päästä mantereita, mutta kaupankävijät hämäläiset aina pääsivät haapioillaan, ja saaren ulkopäähän oli voiolaisten hyvä laskettaa haahtineen syvään satamaan. Yksin idän arapialaistenkin kerrottiin sinne ikimuinoin tuoneen hopeitaan Venäjän jokia ja aroja myöten. Ainakin kävivät siellä toisaalta varjaagit ja venäläiset, toisaalta viikingit ja saksat kauppoja suomalaisten ja hämäläisten kanssa. Vielä sittenkin, kun Rauman kaupunki oli sijoittunut nykyiselle paikalleen, oli Reksaarella vuosittain vietetty suuria markkinoita.
Vähän tännempänä oli pieni Ristkari, jolle täällä oli ensi kerran pyhä risti pystytetty. Harmaaveljet, jotka olivat tänne lännestä urenneet, olivat siellä ensiksi nousseet maihin. Arkoja olivat näet aluksi olleet, eivät mantereelle tohtineet. Mutta kun olivat saaneet selville, että pyhän Henrikin kylvö oli jo metsien kansan pyhän ristin tunnustajiksi taivuttanut, olivat uskaltautuneet toiselle pienelle karille aivan Reksaaren viereen, johon laittoivat erakkomajansa ja pyhittivät sen pyhälle Kertulle. Kertunkari oli sillä siitä pitäen nimenäänkin. Mutta ennen pitkää he siirtyivät siitä itse markkinapaikalle, Reksaaren länsikärkeen, josta niemeke sai ikipäiviksi Ristinperän nimekseen. Lopulta urkenivat he mantereelle Raumaveden suulle ja rakensivat siihen Pyhänristin luostarin.
Mutta saariston ulkoäärellä oli pieni Sotikari. Ei se tasapäiden taistelujen, kunniakkaiden urotekojen muistoksi nimeään kantanut. Vasta kymmenisen vuotta sitten oli se saanut nimensä siitä, että Turusta tullut sotapursi oli sen mallossa odotellut, milloin lähettäisi täytensä sotaväkeä ajamaan Ristinkodin avuttomia harmaaveljiä mierontielle. Ja itsenään pyhän Henrikin jäännösten muuttamispäivänä, kun munkkien juhlakulkue kansajoukkojen saattamana aikoi palata luostarikotiinsa, seisoi portilla vastassa rivi keihäsmiehiä, joka sulki portin heiltä ainaiseksi.
Monia muistorikkaita taruja tiesivät nämä armaat, satasaariset rannat kertoa. Ja kun haahti lasketti Avainkimpun ja Tarvonsaaren väliseen salmensuuhun, silloin alkoivat illan ruusuruskossa häämöttää silmiin kultaisen kotikylän tutut turvekatot, raatihuoneen torni ja molempien kirkkojen välkkyvät ristit. Hellä, hellä sävel helähti silloin rinnassa, mutta pohjalla soi surusävel, joka vihlaisi niin kipeästi. Niin tuntui tämä ikirakas ranta kasvaneen kiinni hänen sydämeensä, että jos hänet tahdottiin siitä irti temmata, saivat hänet silloin tänne haudata.
Ranta tuossa Sonkin, Toivaisen, Käkelän ja Teukin talojen alla oli ollut heidän lapsuutensa armahin kisatanhua. Siinä he olivat aallot sorsina uineet, siinä rantahietikolla ilakoiden leikkiä lyöneet. Siitä oli hän nuorukaisena Sonkin Martan monet kerrat purteensa maanitellut, ja purjeretkillä ja pyhäisissä kisoissa olivat he lemmenpaulansa punoneet ja vihdoin ikiliittonsa solmineet. Tuossa tutussa Sonkkilan talossa oli vietetty Martan päänpeittäjäiset, ja ihana oli hän ollut valkohunnuissaan ja kullankimmeltävä ruunu päässään. Hyvä oli Martta ollut hänelle emäntä, mieluista oli ollut palata meriltä hänen lietensä ääreen, mutta toimekkaissa käsissä oli kotitalous, viipyipä matkoilla kuinka kauan tahansa. Eikä Martta ainoastaan kotilieden vaalijaksi pystynyt; hänen itsensä matkatessa suuren maailman markkinoilla lankonsa Simo Sonkin kanssa heidän yhteisellä laivallaan, saattoi Martta tällä heidän pienemmällä haahdellaan laskettaa Kainuunmeren perukoille ja tehdä kaupat kunnolliset heidän pirkkalaisen kauppatuttunsa kanssa.
Herkäksi heltyi vanhuksen mieli katsellessa kotikylää, jonka kattoja ja kirkonristejä kultasivat tuhannet muistot kilvan iltaruskon keralla. Tuskin ehti peränpitäjä huomatakaan, kun oli Karinlahti lasketettu ja jouduttiin Käkelän nurkalle. Siitä niemen ympäri käännyttyä alkoi yhä hiljetä vauhti kaidalla virralla, jossa purjeet rupesivat illantyynessä elämään. Mutta hiljaista ravunkulkua sentään mentiin eteenpäin, ja kohta tuli vanha luostari näkyviin. Ei näkynyt enää vanhoja harmaaveljiä ongella suurella Hiidenkivellä muurin varressa, eivätkä he muurien sisälläkään veisanneet messujaan. Isä Mathias vain asui perheineen jylhissä luostarikammioissa, ja luostarin kirkko, ikivanha ristinpyhättö, jonka kuorin holvikaaria kaunistivat piispa Arvi Kurjen maalauttamat herranpyhien kuvat, se oli muutettu kuninkaan veroaitaksi. Mahtoivat pyhimysten otsat vetäytyä synkkiin ryppyihin sitä menoa nähdessä…
He raumalaiset olivat itsekin olleet tässä mullistuksessa osallisena. Suuren tulipalon tuhoaman kaupungin asujamet olivat anoneet kuninkaalta, että kirkkopappikin saisi asua munkkien kodissa, kun seurakunta ei jaksanut rakentaa uutta pappilaa palaneen tilalle. Siitä sai kuningas aiheen munkkien karkoittamiseen, kun kynnet siihen syyhyivät. Mutta oliko nyt koko kylänväki samoin ajettava mieroon kotisijoiltaan?
Tyrmein mielin tätä kysymystä miettien lähestyi Henrik vanhus haahtineen kotilaituria. Silloin yhtäkkiä pisti jotakin merkillistä hänen silmiinsä.
Siihen haahdenkannelle näkyi jo kotilaituri lehdettömäin tervaleppäin oksien alitse. Sitä tähystellessään näki hän jotakin vilkkuvan silmiinsä oksien välitse ylempää rantarinteeltä.
Ihmisolennolta, naishahmolta se näytti. Mutta ei kulkenut maassa, ylhäällä ilmassa leijaili ja häilyi, hoippui ja harhaili sinne tänne ja oksien varjossa lähestyi laituria, jota kohden hän lasketti. Aivan pöyristyneenä jäi vanhus siihen tuijottamaan.