Se tuli oksien varjosta näkyviin, ja silloin alkoi se hänestä näyttää hänen nuoremmalta tyttäreltään. Totta tosiaan! Hilappa se oli, pitkillä puujaloilla toikkaroi laituria kohden. Sillä tytöllä olivat aina kujeensa kuin pahalla pojalla, mutta outoa sittenkin oli hänen liihoittelemisensa yläilmoissa. Horjuvaa sen toikkaroiminen oli, rinteessä oli kaatumaisillaan, niin että täytyi hypätä maahan. Mutta kiveltä neuvottelihe se uudestaan jalanjatkoilleen. Ja kun haahti lähestyi laituria, tulla tuijotti se seipäillään laiturin reunalle kuin päätön kana. Ja mitäs muuta, huippaapas toinen seipäistäsi haahteen, vaikkei se vielä ollut laiturissa kiinnikään! Henrik vanhus huusi vihaisen varoituksen tyttärelleen. Mutta samassa tyttö kompastui. Ja katosi. Puujalka oli sattunut haahden laitaan, ja tyttö putosi päistikkaa virtaan laiturin ja haahden väliin.
— Käy keksiin! huusi ukko pojalleen.
Nuori Henrik sieppasi keksin ja työnsi sillä laiturista, ettei haahdenlaita päässyt rutistamaan tyttöä laituria vasten. Isä itse sieppasi hamppuköyden ja heitti sen pään tyttärelleen. Mutta siitä tyttönen viisi välitti. Se oli jo uinut pois laiturin ja haahden välistä ja ryömi pian maalle laiturin kupeelle.
Maalle marssi kuin uitettu koira, tuli laiturille ja älysi siihen jääneen toisen puujaloistaan. Ikäänkuin kostaakseen sieppasi hän sen ja singotti virtaan toisen jälkeen. Ja kun Marketta astui haahdesta laiturille kääröineen, pyrhälsi Hilappa kääröihin käsiksi, niin että tasainen Marketta melkein häiriytyi tasaisuudestaan koettaessaan säilyttää kuivina kotituomisiaan.
Isä jäi poikansa kera käärimään purjeita, ja Marketta lähti kääröineen nousemaan rantarinnettä ylöspäin. Hilappa lyöttäytyi hänen rinnalleen ja alkoi toimittaa:
— Marakatti kulta! (Hän sanoi aina Marketta siskoaan marakatiksi, vaikka muut leikkipuheessa sanoivat tätä Pakilan tasaiseksi.) Aatteles, kuinka minua pistätti, kun en päässyt mukaan Turkuun. Läksin heti kotoa pois enkä aikonut kuunaan tulla takaisin. Mutta kadunristeykseen näin sillan yli, miten pojat luostarikentällä toikkaroivat taivasjaloilla. Juoksin sinne ja ajattelin, että pitää oppia se konsti ollessanne poissa ja sitten teitä hämmästyttää. Sonni-Toron Junun vain sysäsin kumoon ja sieppasin hänen jalkansa. Marisi se ensin, mutta kun lupasin markkinatuomisia palattuasi, antoi hän jo mielellään ja opettikin vielä. Päivät päästään olen sillaikaa toikkaroinut. Mutta mustelmia siinä sai — katsos! (Hän kuori mekkonsa hihat kääreelle ja näytteli käsivarsiaan, jotka tosiaan olivat aivan mustankirjavat.) Ja katsos polviani ja sääriäni! Yötkin olin unissani toikkaroivinani vain taivasjaloilla ja tuuskahtelevinani tanhuaan. Mutta hyvä siitä tuli, myötämäessä vain tahtoo vetää nenälleen. Ja jollen olisi tuohon haahdenlaitaan kompastunut… Mutta nyt sinun, Marakatti kulta, täytyy pian antaa tuomisesi, että saan viedä Toron Junulle.
— Maltahan nyt, kunnes päästään kotiin!
Pian he sinne pääsivätkin. Nousivat vain rinnettä ylös Luostarikadun päähän ja kääntyivät ensi kulmasta Kuninkaan kadulle oikeaan. Pakila oli siinä heti toisella virranrantatontilla. Portista pihaan ja portaista porstuaan.
— Siunaa ja varjele! kuului tuvasta vastaan, kun Hilappa marssi sisään vettä purskuvissa ruojutkengissään. — Jesmaar, sitä viikaria! lisäsi äiti vielä tytölleen poikamaisen arvonimen nähdessään miten mekonhelmasta tippui lattialle vetisiä pisteviivoja merkiksi mistä tyttö oli kulkenut.
Hilappa kieppui Marketan kääröjen ympärillä uteliaisuudesta sirrottavin silmin. Äiti riensi takan ääreen panemaan pataa tulelle, ja sieltä hän kysäisi: