— Missä sinä taas olet rypenyt?
— Virrassa vaan, vastasi Hilappa ohi mennen. Ja samaan hengenvetoon lisäsi hän Marketan suurinta kääröä kierrellen: — Mitä siinä on?
— Muutahan siinä kuivaa yllesi, naurahti äiti takan äärestä.
Ja laitettuaan padan haahlaan istahti äiti muori jakkaralle takan ääreen katselemaan tyttäriään. Marketta riisui pois siniharmaan sarkaviittansa, hiljaa ja tyynesti, ja seisoi siinä litteähkönä raitaisessa mekkohameessaan. Tasaisesti alkoi hän availla kääröjään ja tuijotteli työhönsä suurilla tummansinisillä silmillään, ikäänkuin näkisi kääröissään jotakin ylen tähdellistä. Hilappa puolestaan alkoi reippaasti riisuutua märistä vaatteistaan. Mutta ei hän näkynyt niitä lainkaan ajattelevan, viiruili vain uteliain silmin Marketan kääröihin. Pian oli hän ilkosen alasti, ja lempeä hymy suupielessään loi äiti katseen hänen hoikkaan, mutta rivakkaan vartaloonsa. Toisten tyttöjen varressa alkoi jo tuossa iässä näkyä naisellista pyöreyttä, mutta Hilapassa huomasi siitä tuskin merkkiäkään. Suora ja solakka hänellä oli varsi kuin pojalla, ja kasvotkin, vaikka kyllä somat, olivat oikeastaan poikaviikarin kasvot, naisellista niissä tuskin havaitsi muuta kuin silloin tällöin uteliaisuuden ilmeen. Kehen hänestä liekin tullut sellainen tuulihattu? Ei suinkaan äitiinsä, vaikka hänkin oli nuorena ollut heilahtelevampi kuin tasainen Marketta. Isä oli kyllä ollut reima nuorena ja miehevä mies ikänsä kaiken, mutta ei hän koskaan liikoja huipotellut. Eivät olleet, eivät, nämä tytöt tulleet vanhempiinsa, toinen käpy oli pudonnut puusta lounaiseen, josta melkein aina tuulla huhtoi aavalta Raumanmereltä, toinen koilliseen, jossa metsämäet tuulilta suojustivat. Jo pikkaraisena, ennen ristille viemistä, oli tämä luonnonlaatujen eroavaisuus näyttäytynyt: vanhempi, lihava tytön mykyrä, oli hiiskahtamatta nukkunut päivät ja yöt, ja äiti oli hänestä sentähden tahtonut tehdä Margareta pyhimyksen kaiman; toisen kasvoissa oli heti ollut eloa ja ilmettä ja käsiä oli tuskin saanut kapalossa pysymään, ja hänelle oli pakanallinen Hilappa nimeksi omiaan.
Vanhan äidin kyyryisillään istuessa, katsellessa ja mietiskellessä oli Marketta saanut käärönsä auki, ja sieltä alkoivat paistaa saksanomenain punaiset kylet. Silloin ei Hilappa enää pysynyt paikoillaan, hän tölmähti luo, juostessaan vetäen jalkaansa toista sukkaa. Luo ehdittyään tepasteli hän malttamatonna lattialla, sormet olivat ottosillaan ja silmissä haukan katse.
Tasaisin elein ja äidillisin katsein antoi Marketta hänelle omenan.
— Anna vielä toinen!
— Tyydy saamaasi! sanoi Marketta.
— Junulle! kuiskasi Hilappa houkutellen.
— Etkä saa!