— Annan sitten tämän, sanoi Hilappa nyrpistäen suutaan. Ja hän pyyhälsi vetämään toista sukkaa ja kurpposia jalkaansa.
Porstuasta kuuluivat isä Henrikin tutut, vakaat askeleet. Ovi aukeni, ja ensimäisen, lempeän vakavan katseensa loi ukko Marttaan kuhmukulmainsa alta. Jälestä astui nuori Henrik pää hieman kallellaan, isänsä ilmeisenä kuvana. Äiti sen parhaiten eroitti, sillä hän oli nähnyt isän samanikäisenä, juuri tuollaisena taitavana porvarin poikana, vaikka kenties hieman karkeahkompana, karskimpana. Ja nuori Henrik kantoi sangasta rautapataa, jollaisen Martta muori oli sanonut tarvitsevansa entisen särkyneen sijaan, ja padassa näkyi olevan niitä näitä pieniä kotituomisia.
Martta muori riensi laittamaan pöytään hernekeittoaan, joka hänellä oli ollut valmiina koko päivän, niin että sitä tarvitsi vain hieman lämmittää takkavalkealla. Mutta keskellä puuhiaan loi hän kaipaavan katseen ympärilleen ja kysyi:
— Missäs Pietari on?
— Ka, missäs Pietari onkaan? kuului kaikuna nurkasta. Hilappa lehahti sieltä valmiiksi pukeutuneena keskelle lattiaa ja tähysteli siitä uteliain katsein isäänsä ja sisaruksiaan.
— Turkuun jäi, virkkoi Henrik vanhus, ja hänen äänessään kuului ikäänkuin kajahdus kotiväen kummastelusta.
— Turkuun? —
— Niin, virkkoi ukko. — Jo häntä odottelimmekin, mutta ei kuulunut.
Emme voineet viipyä kauemmin, saa tulla omin neuvoinsa, milloin tullee.
Nuori Henrik sai kertoa asian tarkemmin kotiväelle. Hän kertoi miten siellä oli ollut kummallisia mustia ihmisiä, jollaisia ennen ei ollut kuultu eikä nähty, ja miten he olivat menneet niitä katsomaan. Muutamin myhäilevin sanoin ja ikäänkuin yli olkansa mainitsi hän, miten mustalaisakka oli heille povannut ja tyttö tanssinut outoa, hurjaa tanssiaan. Ja veljen kertoessa katsoivat Marketan suuret silmät tyynellä lempeydellä häneen, eivätkä millään tavoin hätäilleet. Vasta silloin vetäytyi hänen yliluomensa hieman alemmas, kun veli lopetti hymähtäen:
— Tyttökö hänet lie houkutellut sinne jäämään.