— Ei hän ollut tytön luona, kun kävin etsimässä, huomautti vanha Henrik.
— Kunhan eivät vain olisi tehneet hänelle mitään pahaa, mieron kulkijamet, arveli Martta muori.
— Aikapahan näyttänee, sanoi vanha Henrik.
Sitten seurasi kotvan äänettömyys, jolloin kukin mietti tästä kummallisesta asiasta omia mietteitään. Marketan suuret silmät tuijottivat alistuvan häveliäästi takannurkkaan, mutta Hilappa katseli uteliaisuudesta revähtävin silmin ja elähtelevin kasvoin heitä kutakin vuoronperään. Hänestä oli jotakin ihmeellistä siinä, että Pietari oli jäänyt mustalaistytön luo. Minkähäntähden se sinne jäi? Häntä halutti hirveästi saada se tietoonsa, mutta toisten kasvoista ei hän saanut muuta selkoa kuin että siinä piili jotakin.
— Käykäähän nyt ruualle, katkaisi Martta muori äänettömyyden.
Ja he kävivät.
Mutta Hilappa pujahti pihalle omena kädessään.
Hän sivuutti muutaman kadunkulmauksen ja tuli pitkälle ja kapealle turulle, joka oli keskellä kaupunkia. Vanhojen oli Hilappa kuullut tarinoivan, että turu oli alkujaan ulottunut aivan rantaan, niin että sen alapäässä törröttävä kaakinpuu oli näkynyt mereltä tuleviin laivoihin kauas Karinlahdelle. Mutta sitten, jo ennen vene vanhaan, oli vesijättö levinnyt, niin että turun alapäähän mahtuivat Haukan ja Sonkin talot. Lähellä kaakinpuuta oli turun eteläreunalla uusi puinen raatihuone, joka oli vasta äskettäin valmistunut kymmenisen vuotta sitten palaneen sijaan. Turun pohjoisreunalla, melkein raatihuoneen vastapäätä oli Sonnila, jossa Sonni-Toro piti kapakkaa. Hilappa saapui sinne kohta koilliskulmasta turulle poikettuaan.
Toron tuvassa lemahti paloviinalle. Hilapan silmään pisti ensiksi kolme pienen lasiakkunan ääressä istuvaa miestä, joilla jokaisella oli tinapikari nenänsä alla ja vieressä puinen oluthaarikka. Yksi heistä oli Päsämäen Heikki, joka kävi kauppaa kaupunkitalossaan turun varrella melkein Sonnilan vieressä, vaikka olikin rikkaan Päsämäen isäntä Euran pitäjästä. Hän oli kuulu suuresta saituudestaan, eikä hän hennonut mennä Sonnilaankaan tuikulle eikä olusille, jollei joku toinen tarjonnut. Tänään saituria kestitsi Sukan Simo, jolla oli talopahanen Naulamäen rinteellä kaupungin luodekulmalla; hänen sanottiin olevan veloissa Päsämäen Heikille, ja luotonantajan silmää täytyi usein voidella. Mielinkielin Sukan Simo oli yleensä kaikkienkin kanssa, ja Hilapasta tuntui, että mies käveli sukkasillaan, vaikka olikin aina nähnyt kurpposet hänen jalassaan. Kolmannen toveruksen, hurjapään Jussoilan Juntin, olivat toiset varmaankin tavanneet täällä, sillä hän istui usein Sonnilan kapakassa, milloin ei ollut vieraita aluksia ohjailemassa läpi saariston epävarmojen kulkuväylien tai ruununmiesten apurina hurjaa uskallusta kysyvissä tehtävissä. Se oli kaunis kolmikko, joista yksi oli tunnustettu mahtimieheksi suurten rikkauksiensa ja toinen rajun nyrkkinsä tähden, mutta Sukan Simo piipitti mielinkielin molemmille ja oli molempien kynittävänä niin kauan kun oli ainoaakaan aurtuaa taskussa.
Itse Sonni-Toro oli juuri täyttänyt haarikat hänen kustannuksellaan ja istui loitommalla ikkunasta poikansa pää sylisään. Hän kampasi poikansa päätä ja paineli väliin kampaa umpimähkään peukalonsa kynnellä, kun hämärässä ei voinut eroittaa mitään. Toro ei vielä ollut vanha, vasta seitsemänkolmatta paikkeilla, vaikka hänen poikansakin oli jo alottanut toisen kymmenensä. Tumma hänen tukkansa oli ja tuuhea, soikulaisten kasvojen hieman ulkonevilla poskipäillä oli vielä verevä puna, ja Hilappa oli monet kerrat kummikseen katsellut hänen silmiensä kosteaa kajoa. Ja niin katsellessaan oli hän itsekseen ihmetellyt, minkähäntähden ikäihmiset näyttivät niin salamyhkäisiltä jutellessaan keskenään, että ruununmiehet ja lainlukijat menivät matkoillaan hyvin mielellään yöksi Olavi Sonni vainajan nuoren lesken taloon.