— Mitkä? kysyi toinen.
— Nepä taivasjalat.
— Lähdetään urkkimaan ne pois.
Mitäs muuta kuin lähdettiin. Tölmistettiin turulle ja Luostarikatua suoraan Pakilan laituriin.
Virta oli jo vienyt ne mukanaan. Saatiin juosta pitkän matkaa virran vartta alaspäin niitä tähystellen. Siellä alempana oli jyrkältä rantaäyräältä kaatunut suuri tervaleppä syvään virtaan. Se köngötti koholla vesirajasta, mutta oksat olivat vedessä, ja siihen tervalepän latvusta vasten oli toinen Hilapan taivasjaloista ajautunut.
Hilappa sen huomasi ensin ja yritti siekailematta lähteä lepänrunkoa myöten sitä noutamaan.
— Anna minä menen, huusi Junu.
Hilappa oli tänään hieman juhlallisella tuulella. Hänestä olisi tosin ollut mieluisempaa mennä itse uhkarohkeaan tehtävään, mutta koska Junu oli kerran saanut hänen omenansa, tuntui hänestä mukavimmalta, että poika sai noutaa taivasjalankin. Ja niin alkoi se ryömiä lepänrunkoa myöten, ja Hilappa katseli rannalta.
Jännittyneenä, niinkuin olisi itse ollut uhkaretkellä, katseli hän pojan varovaa hiivintää lepänrunkoa myöten. Nyt oli se kohdalla, nyt alkoi kurkotella sauvaa käsiinsä. Mutta lepänrunko oli liian korkealla vedestä, täytyi laittautua polvilleen, pitkälleen aivan. Hilappa aivan hätkähteli ja vapisi katsellessaan, miten poika laskeutui pitkäkseen ja sitten hivuttautui riipuksiin lepänoksista pidellen. Nyt se yletti… nyt … nyt… juuri ja juuri oli saamaisillaan kiinni.
— Oh! pääsi Hilapalta hädän huudahdus. Sillä kuiva lepänoksa katkesi ja poika putosi päistikkaa virtaan. Mutta hädänhuudahdukseen liittyi heti yhtä vaistomainen naurahdus. Niin hullunkuriselta näytti pojan pulikoiminen vedessä. Vaan heti kohta jähmettyi hän kauhusta, jähmettyi kauhusta hymynvivahdus vieläkin huulillaan. Sillä poika, joka kyllä muuten olisi osannut uida maihin, säkeytyi oksiin ja jäi niiden väliin päälaelleen pulikoimaan, niin että hänestä näkyivät vaan sätkyttelevät sääret.