… Se hukkuu! Saa vettä henkeensä ja hukkuu, välähti Hilapan mielessä. Ei hänen tarvinnut ajatella enempää. Hätä, tulinen hätä siivitti hänen jalkansa. Hän ei edes tiennyt, miten oli ykskaks päässyt lepänrunkoa myöten Junun luo. Mutta silloin oli jo poika irtautunut oksista, ja virta vei häntä mukanaan. Niinkuin kaamean harmaan sumun läpi näki Hilappa milloin käden, milloin jalan, milloin vain vaatteen liepeen veden pinnalla.
Ei Hilappa tiennyt nytkään, miten joutui veteen ja alkoi uida. Mutta siinä, jossa hän oli nähnyt viimeisen vilahduksen Junusta, ei enää näkynyt mitään. Pojan vaatteet olivat ehtineet vettyä, ja hän oli vajonnut. Ja Hilappa tunsi itsekin, ettei hän enää kauan pysyisi veden päällä.
Äärimäisin ponnistuksin pääsi hän sentään maihin ja juoksi parkuen kotiin. Hätäkello pantiin heti soimaan raatihuoneella, ja Hilapan opastamana riensi väkeä naaraamaan monin venein. Hilappa itse tuskin tiesikään märistä vaatteistaan. Hän juoksi hätiköiden virran vartta ja pysähtyi vähänväliä pelkkänä palavana silmänä tuijottamaan naaraajain työhön. Milloin hän käänsi pois katseensa virralta ja juoksi alemmas, alemmas virran mukana, oli hän ilmi elävänä näkevinään milloin käden, milloin jalan, milloin vaatteen liepeen vilahtavan vedestä. Mutta kun hän kääntyi jälleen tuijottamaan naaraajain työhön, tuntui hänestä aivan ihmeeltä, etteivät he löytäneet mitään. Ja kaamein, melkein elottomin silmin tuijotti hän iltahämärässä tummana vierivään virtaan.
Vaikka työ jatkui tuntikausia turhaan ja vaikka isä moneen kertaan huusi hänelle virralta, että hänen oli mentävä muuttamaan kuivaa ylleen, juoksenteli hän ja seisoi ja tuijotti vain yhä rannalla, eikä ajatellut eikä tuntenut muuta kuin että Junun täytyi, täytyi löytyä ja tulla eläville ilmoille. Ja kun tuli niin pimeä, että naaraajat katsoivat mahdottomaksi jatkaa enää työtään, oli häntä mahdoton sanoin saada pois virran rannalta tuijottelemasta. Puoliväkisin vietiin hänet kotiin.
Ihmeissään katseli äiti sinä iltana nuorinta lastaan. Poissa oli riehakkuus, poissa pojan elkeet. Tyttö tuijotteli eteensä hiljaisempana kuin vanhempi sisarensakin, ja silmissä oli niin palavan surullinen kajo. Ei välittänyt ruuasta eikä mistään, ei tahtonut mennä levollekaan, istui vain ja tuijotti kädet ristissä.
IV.
KUNINKAIHIN.
Raumalla oli kaksi pormestaria, langokset Henrik Pakila ja Simo Soukki, jotka jo monena Vapun päivänä olivat kuuden raatimiehen kera yhä uudestaan kylänisiksi julistautuneet. Pormestarit ja raatimiehet olivat näet itseasiassa kaupunkinsa elinikäisiä valtiaita. He tosin kokoontuivat aina kahdeksan päivää ennen Vappua raatihuoneelle kuninkaan voudin tai hänen valtuutettunsa läsnäollessa valitsemaan kylänisiä seuraavaksi vuodeksi, mutta tavallisesti he valitsivat itsensä, niin että ainoastaan jonkun arvoisan raadinjäsenen kuoltua tuli kysymykseen uuden valitseminen. Vapunpäivänä, jolloin valitut oli kokoontuneille kylänmiehille julistettava, ilmoitti entinen raati toimivuotensa päättyneen, mutta ei ehdottanut seuraajia itselleen. Kylänmiehet ymmärsivät siitä asianlaidan ja huusivat hallitukselleen hyväksymisensä seuraavaksi vuodeksi. Henrik Pakila tapasi lankonsa Simo Sonkin virralla Junua naaratessa. Nähtyään, ettei poikaa ainakaan hengissä voitu saada ilmoille, pyysi Henrik lankoaan lähtemään tärkeään neuvotteluun. Hän kertoi Turussa kuulemansa kummat uutiset, ja he päättivät heti huomiseksi kutsua kylänmiehet raatihuoneelle. Sen asian järjestäminen jäi Simo Sonkin huoleksi, ja hänen oli ensi töikseen mentävä Jöns porvarin luo. Jöns porvari oli lähetetty Tukholmasta valvomaan, etteivät Raumalla pääsisi kauppaa harjoittamaan sellaiset, joilla ei ollut siihen tarvittavaa ymmärrystä. Tähän älynvalvojan toimeen yhtyi kaupungin verovoudin toimi, ja samalla oli kuninkaan vouti määrännyt hänet sijaisekseen raastuvan kokouksissa, milloin ei itse ollut mailla. Tälle kylän ylimmälle ymmärrykselle, jolla samalla oli kauppapuotinsakin, oli pormestarien ilmoitettava milloin raati tai kaikki kylänmiehet oli kutsuttava koolle, ja hän sitten lähetti "kylänlapsen", vanhan kaupunginpalvelijan, sanaa levittämään.
Kun tämä asia oli järjestetty, otti Henrik vanhus Mikael Agricolalta saamansa kirjakäärön ja lähti syysillan hämyssä isä Mathiaan luo. Pitkä ei matka ollutkaan, meni vain sillasta virran yli, avoimesta portista luostarin pihaan ja siitä koleihin luostarikammioihin.
Herra Mathias Johannis West, Rauman kirkonpaimen ja koulumestari, asui luostarin entisessä lukuhuoneessa. Henrik vanhus kolkutti sen honkaiselle ovelle, ja kun sisältä kuului isä Mathiaan ääni, avasi hän oven ja astui huoneeseen. Pöydällä matalan ja leveän ikkunan ääressä palaa tuikutti siellä paksu talikynttilä ja pöydän äärellä pörrötti mustatukkainen pää.