— Ei sentään. Martti herra niitä kopioi, Tukholman suomalaisen seurakunnan pappi.
— Kyllä tunnen, raumalainenhan hän on.
— Tosiaan. Käsikirjan hän sai minulta. Messun olivat hänelle Mikael maisterin teinit kopioineet.
— Mutta eikö hän osaa itsekin, kielimies ja hyvä suomalainen?
— Kyllä hän osaisi. Mutta häntä näkyvät enemmän vetävän puoleensa maalliset lait.
— Ja jättää taivaan evankeliumin toisille, hymähti Henrik vanhus.
Isä Mathias selaili ja silitteli ohutluisella kädellään kirjansa lehtiä, melkein lapsellisesti iloiten siitä, että oli hiljaisessa luostarikammiossaan hänkin puolestaan viljellyt pientä sarkaansa suomenkielisen kirjallisuuden vainiolla. Ja kunnioittaen katseli Henrik vanhus hänen kirjaansa ja hintelän kuivahkoa isä Mathiasta itseään.
Palatessaan sillan yli kotiin kuuli Henrik vanhus, miten vanha kylänlapsi helähytteli kadunkulmissa kelloaan ja kutsui kylänmiehiä huomiseksi koolle raatihuoneelle.
Yönseutuna levisi huhu kaupunkia uhkaavasta vaarasta joka taloon. Eikä silloin tarvittu kaupunginlain säätämää kolmen markan uhkasakkoa peloittelemaan porvareita kyläkokoukseen. Kaikki jättivät hetkiseksi arkisen aherruksensa, kauppapuotinsa ja käsityönsä, syystyönsä pellolla ja syysapajansa merellä, ja saapuivat miehissä raatihuoneelle.
Oli siinä jyrkeää miestä hämärässä raatihuoneessa, johon pääsi valoa ainoastaan parista pienestä ikkunasta. Molemmat pormestarit ja kuusi raatimiestä istuutuivat pitkän pöydän ääreen, ja siihen vetäytyi Jöns älynmittarikin. Talokkaat porvarit törkkivät yli lattian penkeille pitkin seinämiä. Aremmat huonemiehet jäivät ovensuuhun ja takan ympärille seisoskelemaan, ainoastaan muutamat heistä puikkelehtivat penkeille äveriäämpäin porvarien väliin. Päsämäen Heikki tuli suupieli mahtavasti riipallaan ja törkki suoraan peräpenkille; hänen viereensä junttasi kohta Jussoilan Juntti, kädet polviin asti riippumassa, ja jälestä piipitti Sukan Simo. Onnellisia olivat he ökyrikkaan läheisyydessä, vaikka tämä tuskin oli heitä näkevinäänkään.