Henrik pormestari avasi kokouksen. Kun hän kertoi, että turkulaisilla oli aikomus muitta mutkitta muutattaa raumalaiset Auran suulle paloraunioita uudestaan rakentamaan, kuuntelivat sitä kummaa toiset porvarit nauraen, toiset ihmetyksestä suu selällään. Henrikin täytyi erityisellä painolla teroittaa, että asiaa koskevat paperit oli jo lähetetty kuninkaihin, ennenkun he osasivat ottaa sitä vakavalta kannalta.
Jussoilan Juntti, saatuaan siten asian oikein päänsä rakoon, kuiskasi ilosta välähtävin silmin Sukan Simolle, ettei muuttaminen taitaisi ollakaan hullumpaa. Suuressa kaupungissa saattoivat ansiot olla paremmat — eikähän hänellä ollut kiinteimistöä, josta eroaminen olisi käynyt sääliksi, eikä paljon muutakaan muutettavaa. Mutta Sukan Simo oli varovampi, ei virkkanut mitään, vilkui vain Juntin editse Päsä-Heikkiin, odottaen mitä tällä oli sanottavaa.
Ja Päsä-Heikki saikin sanoiksi. Pönäkästi istuen ja suupieltään murtaen päläytti hän:
— Jos muuttavat, niin kukahan turunkissoista silloin maksaa taloni tuossa torin toisella puolella!
— Ja minun Naulamäeltä! piipitti Sukan Simo.
Kokous purskahti nauramaan. Niin hyvin he tunsivat Simon luhistuvan hökkelin, joka oli kaupungista siksi erillään, ettei sitä ollut suuri tulipalokaan vienyt kymmenisen vuotta sitten.
Päsä-Heikki vilkaisi suupieli riipuksissa säestäjäänsä, joka tietysti tarkoitti parastaan. Ja luoden ylävän katseen porvareihin, joista useimmilla oli ainoastaan kaupungin tiluksia viljeltävinään, lisäsi hän:
— Päivä siihen monesti kaivon kiertää, ennenkun jätän maatalonikaan
Päsämäellä. Tehkööt siis muut mitä tahansa, minä en lähde!
— Enkä minä! piipitti Simo toisten iloksi.
Päsä-Heikki loi häneen uuden halveksivan katseen, ikäänkuin sanoen: "hyvä on, ettet karkaa velkaasi maksamatta", ja päätti: