Päätökseksi tuli, että oli parin miehen lähdettävä kuninkaihin tekemään tyhjäksi turkulaisten tuumia. Joukkohuudolla jätti kokous sen tehtävän molemmille pormestareille, ja kukin riensi toimiinsa.
Henrik Pakilalle ei matka kuninkaan kaupunkiin ollut ollenkaan mieliin. Hänen haahtensa oli vielä ennen Kainuunmeren perukoiden jäätymistä tehtävä matka Keminsuulle eikä hänellä nyt ollut laivuriakaan sinne lähettää. Mutta kun kylän yhteinen asia vaati, sai haahti jäädä seisomaan suolalastineen, ja Simo langon kanssa oli yhteisellä aluksella lähdettävä Tukholmaan.
Onneksi oli hänellä varastoaitassaan pihansa perällä melkoinen röykkiö puuastioita, kuppeja, lautasia, haarikoita, punkkia, sankoja, leilejä ja voivakkasia, joita pitkin syksyä oli vaihdettu vakkasuomalaisilta suoloilla ja muilla saksantavaroilla. Ne vietiin haahteen, vietiinpä puolenkymmentä pakkaa säkyläisiltä ostettua mainiota sarkaakin ja kokonainen vankkurikuorma liinakankaita, joita virkut ympäristöläiset olivat pitkinä puhteina ehtineet kutoa jo viime kesän kasvusta.
Samana iltana oli haahti jo lähtövalmiina. Aamulla päivän hämärtäessä talutettiin Sonkkilasta sinne vielä neljä pulskaa ratsua, jotka Simo aikoi myydä kuninkaan huoveille. Ja niin nostettiin purjeet ja lähdettiin.
Onneksi ei Simo Sonkin laivuri ollut teillä tietymättömillä, vaan ohjaamassa yhteistä laivaa. Tuulikin oli tällä haavaa luoteinen, vaikka se Rauman merellä enimmäkseen huhtoi lounaisilta ilmoilta, ja tasaisella laitaisella oli langoksilla hyvää aikaa moniin tarinoihin merimatkoista menneinä aikoina.
— Niin näitä meriä nykyjään purjehtii, kuin soutaisi sunnuntaina kirkkoon, tuumi Henrik. Toista se oli ollut isän aikoina, toista oli vielä minunkin nuorina päivinäni. Usein kohtasi silloin merisissejä, juutteja ja voiolaisia, jotka ryöstivät haahdet ja tavarat ja hukuttivat väen kuin koirat. Eivät sentään raumalaiset olleet leikillä nujerrettavat. Monin haahdin laskettiin tavallisesti yksissä, että pystyttiin paremmin pitämään puoliaan. Niin oli kerrankin isä ollut viiden muun haahden kera matkalla Rääveliin. Merellä sissit kävivät kimppuun ja pääsivät voitolle. Suurimpaan alukseen olivat tyhjentäneet toisista saksantavarat ja röyhkeästi käskeneet tyhjillä mennä kotoa uutta tavaraa noutamaan. Sydämystyneet olivat silloin meikäläiset ja käyneet uudestaan otteluun, ja pois ottivat suurimman aluksensa kaikkine tavaroinen.
— Ne kai olivat vitaliveljeksiä? kysyi Simo.
— Niin olivat. Mutta tuskin oli heidät saatu monien riikkien mahdein kesytetyiksi, kun itse lyypekkiläiset alottivat samat elkeet. Saksat olivat näet meillä päässeet niin isännöimään, että omat porvarit olivat melkein vain renkejä heidän rinnallaan. Kyösti kuningas alkoi heitä ahdistella omille mailleen, ja silloinkos he heittäytyivät ryöstelemään. Monet kerrat oltiin heistä helisemässä Ahvenan merellä ja saaristossa, mutta niin kireää tuskin lie ollut ottelua kuunaan kuin kerran purjehtiessani kuninkaan kaupunkiin viitisentoista vuotta sitten.
— Ihme tosiaan oli, että Topi Kovapään kanssa kahteen mieheen siten nujersitte koko sissijoukon! Miten se oikein kävi?
— Kovapään se oikeastaan oli ansio, virkkoi Henrik. Sissit olivat saaneet jo haahtemme valtaansa ja hukuttaneet elävältä kaikki muut miehemme. Minulla ja Topilla varmaankin tahtoivat saada hyvät lunnaat ja meidät veivät oman koijinsa kannelle, köyttivät kädet seläntaa ja kiinni mastoon. Kylmässä syysviimassa sentään heittivät purjekankaan palasen peitteeksemme. Topi oli hädän varalta keveltänyt viikatteen kärjen ja kätkenyt sen mekkonsa liepeeseen. Siinä viruessamme irroitti hän sen selän taakse köytetyillä käsillään ja kihnasi minun köyteni poikki; minun oli sitten helpompi leikellä hänen köytensä. Makasimme yhä odottaen. Tuli sitten rosvojen ruokailuaika, ja he menivät kannen alle pehtelemään saaliitaan. Kolme miestä vain jättivät vahtiin, ja nekin huolettomina kulauttelivat taskumateistaan. Silloin yhtäkkiä hypähdimme pystyyn. Minulla oli vielä viikatteen kärki kädessäni. Topi keksi suuren rautanaulan, jonka hän sieppasi. Niin asestettuina ryntäsimme vartiain kimppuun. Äänettömään päähän nujersimme kukin miehemme; minä iskin viikatteen kären toisen ohimoon, Topi ajoi hartiavoimin rautanaulansa toisen pääkalloon. Eikä kolmaskaan ehtinyt pitkin piiskutella, ennenkun heitimme hänet elävältä mereen. Kannen alta ei kuulunut muuta kuin juopuneiden melua, ja me vieritimme kansiluukulle kaiken mitä raskainta oli mailla. Ennen pitkää alkoi alhaalta kuulua jyskytystä ja rähinää. Mutta turhaan he siellä raivosivat. Portaille mahtui vain vaivoin kaksi miestä, eikä kansi noussut kahden voimin. Me olimme herroina vihollisen laivalla ja omamme oli sen jälessä hinattavana. Lasketimme kuninkaan kaupunkiin. Rosvot, kaikkiaan neljäkolmatta miestä hirtettiin, ja antoi kuningas meille yhtä ja toista palkinnoksi vihollislaivasta. Eivät ne antimet vastanneet niitä lohiakaan, jotka rosvot minulta söivät, mutta olihan se vähäkin sentään kuninkaan kädestä…