Martti herra selaili suomennostaan.

— Mistä paikasta lukisinkaan? Kenties naimisen kaari on hauskinta. Kas tässä: Nytt on mies waimon kihlannu ja tahto aviokesko raketa, nijn pitä hänen naittaiamiehelle sanoman ennen 6 wijckoa sen päivän, iona hän tachto häitä pitä. Ano ylkä morsiatans, nijn pitä naittaiamiehen hänen morsiamens hänelle andaman, ja kätehen sovittaman näillä sanoilla: "Minä naitan minun tyttären sinulle, cunniahan ja emännäksi ja puolelle sängyä, lukuille ja auaimille ja iocaitzelle colmannelle penningille, quin te saanett oletta taicka saatte maanpälisestä, ja caikelle sille oikeudelle, quin Ylimaan laki pitäpi, ionga se pyhä Eiricki andoi, Isän nimen ja poian ja pyhän hengen." Meidhän lais ei naiteta mies vaimon auiomaalle, ei huoneille, eikä kalawedhen tokeille, ia ei mös vaimo miehen, mutta maanpäliselle.

Ylen juhlallisesti ja toimessaan, vähääkään vetämättä suutaan muhoon, kuuntelivat Rauman molemmat pormestarit lain sanoja selvällä suomenkielellä, lain, jonka he olivat tottuneet pitämään eroittamattomasti ruotsinkieleen kiinni kasvaneena. Tuntui se vähän oudoltakin äkistään, tuntui melkein kuin laki olisi raahattu alas ylevästä korkeudestaan. Mutta hyvältä tuntui sittenkin jossakin sydämen sopukassa sitä kuunnellessa.

— Niin sitä kuuntelee kuin papin saarnaa kirkossa, puki Simo Sonkki mielihyvänsä sanoiksi.

Mutta Henrik vanhus oli samalla tarkastellut lukijaa omissa mietteissään. Se oli ennen kuninkaan kirjuripoikana ollessaan melkein kärsinyt nälkää, mutta ei ollut mies siitä nuutunut. Miehekästä, nuorteaa voimaa ja tarmoa uhkuivat lujalihaksiset kasvot, ja samaa puhuivat vahvat hartiat ja käsivarretkin. Ja miten lie Henrik vanhus tullut siinä ajatelleeksi, että nuori pappi oli tainnut juuri naimisen kaarta erityisellä mieltymyksellä tutkistella.

— Niinhän ne naimisasiat ovat lain mukaan, tuumi hän mietteissään.

— Niinpä niin. Ja laissa sanotaan, että "paras kalu eli tauara quin miehen taloin tarpeis on, se on henen laillisesti naitu emändäns".

— Naivathan ne nykyään papitkin, mutta poikamiehenä olet sinä säilynyt, puuttui vanhus lähemmin asiaan.

— Ja niin on aikomus säilyäkin, ylvästeli Martti herra.

— Jokohan vain! Jollei jo ole mielitietty katsottukin.