— Eikös mitä. Ja jos kerran katsoisin, niin sieltä kotipuolelta tulisin suomalaisen tytön noutamaan.
Siitä kierähti keskustelu kotipuoleen, isä Mathiakseen ja Mikael maisteriin ja jälleen suomenkielen viljelykseen. Martti herra kertoi nähneensä jo korjausarkkeja parhaallaan painettavasta Uudesta Testamentistakin ja puhui innolla rakkaan kotikielen edistyksestä.
— Monia meillä on kauniita ajanmerkkejä, jotka valoisampaa tulevaisuutta tietävät. Ajatelkaas, että kuninkaan pojatkin opettelevat suomea! Martinus Teittus heillä oli ensin opettajanaan, mutta tuoni vei hänet nuorena pari vuotta sitten. Nyt olen minä heitä silloin tällöin ohjaillut, varsinkin Juhani prinssiä. Ja sehän tietää aikaa, jolloin suomalaisetkin voivat ilman tulkkia tulla kuninkaansa puheille.
Iloisin toivein kuuntelivat sitä Rauman porvarit.
Mutta nyt oli Martti herra valmis, ja he lähtivät kuninkaan linnaan.
Kuninkaan henkipalvelija meni ilmoittamaan heidät herralleen.
Kustaa Vaasa oli työhuoneessaan kahden Yrjö Normannin kanssa, joka tähän aikaan oli hänen uskotuin neuvonantajansa.
Kiihkein askelin käveli vanha kuningas edestakaisin. Hän oli juuri saanut lähettilään koristelemattoman viestin, ettei Mikael Agricola ollut Turun koulusta vieläkään lähettänyt ainoatakaan teiniä hänen palvelukseensa. Katkerin haukkuma- ja kirosanoin, jollaisista mestari Olavi oli häntä Suurkirkon saarnastuolistakin nuhdellut, purki äreä ukko kiukkuaan.
Silloin astui henkipalvelija sisään ja ilmoitti raumalaiset puheillepyrkijät.
— Joutavat odottaa! käski kuningas.
Palvelijan mentyä pysähtyi hän yhtäkkiä Yrjö herran eteen. Siinä seisoi hän rotevana ja vanhuudessaankin niin sorjana, ettei saattanut kuvitella puvunkuosia, joka ei olisi häntä pukenut. Pituudeltaan oli hän yli kolmen kyynärän, ja Yrjö herran täytyi keikistää päätänsä nähdäkseen hänen teräviin silmiinsä, jotka paloivat suuttumuksesta takaviiston vaasalaisotsan alla. Pieni, pyöreä pää keikahteli hiljaa, suoran nenän pienet sieraimet värähtelivät, ja tutisi myös pitkä hallahtava parta, jota ilman hänen leukaansa ei saattanut ajatellakaan. Suuttumus oli niin tulinen, että se hukutti hehkuunsa vanhuuden hermosairaan ärtyisyyden ja rajattoman ahneuden ilmeen, ja kasvoissa saattoi nähdä heijastuksen samoista ylevistä ja lujista piirteistä, jotka nuorempina päivinä olivat kuvastuneet jaloa kansanvapauden ja henkisen edistyksen intoa. Ja silloin häntä katsellessaan saattoi ajatella vain miestä, joka oli vapauttanut kansansa valtiollisesta sorrosta ja mädän kirkon henkisestä orjuutuksesta ja melkein unhottaa miehen, joka maansa rappeutunutta valtiotaloutta kohennellessaan oli tottunut puristamaan rahaa mistä suinkin sai heltiämään, niin että aineellinen ahneus oli tullut hänen toiseksi luonnokseen, mammona miltei ainoaksi jumalakseen.