— Ei ainoatakaan! puuskahti hän. Kuka meistä on kuningas, minäkö vai hän, kirottu kirjatoukka. Kaikki he tahtovat olla kuninkaita ja minä saan olla heidän renkinsä. Mokomien maisterien oppilaat tuskin ymmärtävät numeroista enempää kuin sika hopealusikasta, itse saan laskea tilini, itse ahertaa yöt ja päivät heidän hyväkseen. Mutta jos pyydän avuksi heidän teinejään, lähettävät toiset juoppoja lurjuksia, jotka olisivat aurankurkeen ja lannanajoon omiaan — mutta hän ei lähetä ainoatakaan tenavaa. No, liian suuri kunnia olisikin se hänen syöttöporsailleen! Mutta hän, se niskuri, hän saa nähdä, ketä on pistänyt. Teinit tuodaan vaikka raudoissa, ja hän itse saa marssia tyrmään tai suoraan hirteen. Eikö minulla ole kylliksi huolta opastaessani tyhmää lapsilaumaani, vieläkö moisten niskurien täytyy asettua tielleni? Hä?
Yrjö herra loi häneen huolestuneen ja anovan katseen. Sillä Yrjö Norman oli Mikael Agricolan hyvä ystävä. Yhdessä olivat he saapuneet opinteiltä Wittenbergistä Tukholmaan, ja yhteiset oli heillä olleet Lutherin ja Melanktonin suosituskirjeetkin, joiden nojalla kuningas oli Normannin ottanut Erik poikansa opettajaksi ja lähettänyt Agricolan Turkuun saarnavirkaan ja piispankoulun rehtoriksi manallemenneen raumalaisen Tuomas Keijoin sijaan. Kovasti suretti sentähden Yrjö herraa kuninkaansa kiukunpuuska, joka nyt tavallista rajumpana kohdistui Mikael maisteriin.
— Uskon varmasti, rohkeni hän tyynnytellä, ettei Mikael maisteri ole tarkoittanut nousta teidän armonne tahtoa vastaan.
-— Ei tarkoittanut! Eikö hän, ja kaikki muut, ole niin tehnyt? He puskevat kuningastaan kuin äkäiset pässit paimentaan.
— Mikael maisteri on monet kerrat kirjeissään valitellut miten vaikeat olot heillä siellä on. Suomalaisella kirkolla on kova puute henkisistä voimista, eikä hän edes tahdo saada painatetuksi raamatunkäännöstään, että papit siitä saisivat apua.
— Suomalaisella! huudahti kuningas. Onko itämaa sitten eri valtakunta ja hän sen kuningas! Onhan meillä ruotsalainen raamattu, lukekoot sitä! Jos he suomenkielineen näin alkavat öykkäröidä, on pian kiellettävä koko suomalaisten kirjojen painatus!
Hän harppaili vielä muutamaan kertaan lattian poikki, mutta pysähtyi sitten tyynempänä.
— No, voidaanhan vielä kerran koettaa, virkkoi hän. Jollei sieltä teinejä sittenkään saada, saa hän väistyä rehtorinvirastaan. Saksasta on äskettäin saapunut nuori lahjakas maisteri Paulus Juusten, hän saa viran. Jäykät niskat täytyy taivuttaa. Sillä mitä hallituksesta tulee, jos niin vain ilman mitään saa asettua kuninkaan selvää tahtoa vastaan.
Majesteetillisen tahtonsa näin ilmaistuaan viittasi hän oveen ja kysyi:
— Keitä he olivatkaan?